sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Piirrät ihollesi kivullesi kasvot. Teräksellä kirjoitat nimen vihallesi


Ahdistaa, ahdistaa ja vielä kerran ahdistaa. Tahdon viiltää, raapia, lyödä, satuttaa. En mä kyllä sais. Näitten arpien kanssa ei paljoo ens kesänä mennä rannoille. Tai noh.. ei kyllä tän läskin määränkään kanssa että eihän noi arvet kai sitten paljoa haittaa.

Se on outoo että viiltäminen ei välillä tunnu kivulta. Kun on tarpeeks turta niin se tuntuu vaan siltä että pieni jääkylmä vesipisara vieris ihoa pitkin. Sitten aattelee että ei tullu ees syvä viilto, mutta tuli sitten kuitenkin.. Ääh, en sais oikeesti satuttaa itteeni.


Ha-luun pu-hu-a P:lle, mutta kun en mä vaan voi. En saa. Tää olo vaan syö mua sisältä päin. Nakertaa ja järsii, välillää haukkaa isompia paloja ja nielasee ne tyytyväisenä. Apua, itkettää. Tästä kirjottamisesta ei sit tullukaan mitään. Mun pää oli täynnä ajatuksia ennen kun avasin tän tyhjän valkosen sivun, mut nyt tuntuu et mun päässä ei liiku oikeestaan mitään.


Pesin äskön meikit pois. Aluks ajattelin että menisin vielä huomisen samoilla meikeillä enkä pesis niitä pois, mutta sitten muistin et mulla oli nyt jo naamassa päivän vanhat meikit. Lisäks koko ajan vaan itketti niin ajattelin että on ihan sama pesenkö ne pois, vai itkenkö ne pois. Tajusin myös kuinka paljon mä tykkään meikkaamisesta. Vaikka usein oon laiska ja en jaksais meikata, niin yleensä mä kuitenkin pienesti nautin siitä. Meikatessa meikkivoiteen, puuterin, ripsarin, kajaalin ja muiden mömmöjen alle voi osittain haudata oikean minänsä. Kun mulla on meikit naamassa, niin oon ehkä aavistuksen vähemmän se itseään inhoava, läski, ahdistunu, masentunu, surullinen ja toivonsa menettäny tyttö. Sitten kun meikit pesee pois, niin sieltä naamion alta paljastuu taas se aaveen näkönen, hauras ja pieni tyttö jolle maailma ja elämä on vaan yksinkertasesti liikaa. Aika pelottavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti