Se on täällä taas.
Aluksi ajattelin, että kuvittelen kaiken.
En kuitenkaan suostunut kääntymään katsoakseni "Huomaatko, ei mitään",
koska sisimmissäni tiesin että siellä se on vaikka koitinkin kieltää asian.
Pian aloin tuntea sen läsnäolon,
sen kylmät hönkäykset niskassani.
Ihokarvat nousevat pystyyn,
iskee epätodellinen olo.
Juhannuksena sain kamalan rytmihäiriökohtauksen.
Ensin kielsin sen.
Seuraavaksi kylmä hengähdys niskassa.
Ei ei ei, mene pois!
Se ei totellut.
Se asteli selän takaa suoraan eteeni.
En voinut paeta sen katsetta, kosketusta.
Se katsoi suoraan silmiini,
löi monia kertoja vatsaani,
painoi ilman kauhkoistani,
sai veren humisemaan päässäni,
jalkani ja käteni menemään veltoksi.
Kuolemanpelko, kuolema, seisoi edessäni.
Hymyillen.
"Mä flippaan, mä kuolen"
En muista ambulanssin käynnistä paljoa.
Se sumensi mun näön,
puuroutti mun kuulon.
Se tuijotti mua nurkassa,
esti mua saamasta turvaa ensihoitajista ja niiden toimista.
Se tuijotti mua nurkassa,
esti mua saamasta turvaa ensihoitajista ja niiden toimista.
Nyt kun se pääsi taas esille ja sai mut otteeseensa,
se ei jätä mua enää rauhaan.
Se kiristää otettaan ja imee mut kuiviin.
"Mä kuolen"