Mies koskettaa.
Jostain, mistä en tahdo hänen koskettavan.
"Älä oikeesti viiti".
Mies ei reagoi lauseeseeni mitenkään.
Menen lukkoon.
En koe enää olevani paikalla.
En tahdo enää olla paikalla.
En tahdo tuntea tuota kosketusta.
Olen kuin tunteeton robotti.
Ja mies jatkaa.
keskiviikko 24. helmikuuta 2016
maanantai 15. helmikuuta 2016
Tuntuu vain, että seinät minut tukehduttaa
En ole noussut koko päivänä sängystä muualle kuin vessaan ja jääkaapille.
Nukun, syön, välillä oksennan, välillä en.
Oloni on huono ja samea.
Saisinkohan itseni huomenna jo kouluun?
Nytkin makaan vain sängyssäni ja selaan puhelinta.
Toinen mies ehdottelee irtosuhdetta, joku toinen rohkeita kuvia.
Kolmas kehuu "saatanan kuumaksi".
Ei, ei, ei.
Tunnen, kuinka ahdistus möyryää sisällä, muttei löydä tietä ulos.
Kyyneleet kihoavat silmiin, mutta räpsytän ne heti pois.
En saa romahtaa.
En tahdo romahtaa.
En vain jaksa kokea kaikkia niitä tunteita.
En yksin ainakaan.
Ehkä keskiviikkona, kun on kriisipisteaika.
Jos silloinkaan...
Kyyneleet kihoavat silmiin, mutta räpsytän ne heti pois.
En saa romahtaa.
En tahdo romahtaa.
En vain jaksa kokea kaikkia niitä tunteita.
En yksin ainakaan.
Ehkä keskiviikkona, kun on kriisipisteaika.
Jos silloinkaan...
Olin viikonlopun mummini luona.
Mummini ekat sanat olivat "muistelin, että olisit ollut pitkä ja hoikka!"
Niin...
Mummini ekat sanat olivat "muistelin, että olisit ollut pitkä ja hoikka!"
Niin...
Ruoka oli rasvaista, kermaista ja sokerista.
Mummillani on tapana vieläpä tuputtaa ruokaa.
Päätin, että saan syödä siellä mieleni mukaan.
Jälkikäteen vituttaa ja vaakaa kartan kuin virusta.
En yksinkertaisesti osaa syödä.
Aina kun pyrin parempaan syömiseen (yleensä paremmalla tarkoitan tasapainoista ruokavaliota, välillä "parempi" tarkoittaa näännyttämistä), putoan johonkin kummalliseen väliin.
Väliin, jossa en syö säännöllisesti ja hyvin, mutta en syö todella vähääkään.
Saatan syödä kunnollisen aamupalan ja lounaan, ja loppupäivän ahmia/oksentaa,
tai sitten en syö päivänä mitään, ja iltamyöhään ahmin/oksennan,
tai sitten syön huonosti ja epäterveellisesti aamusta iltaa, haistattaen laihuudelle paskat.
En vain pysty normaaliin syömiseen.
Ainiin.
Kriisipisteen työntekijä on käyttänyt kohdallani viime tapaamisilla sanaa "uhriutuminen".
Kriisipisteen työntekijä on käyttänyt kohdallani viime tapaamisilla sanaa "uhriutuminen".
Googlettelin, ja löysin paljon tietoa.
Liikaa tietoa.
Uhriutumisen kaava on jotakuinkin seuraava:
Teen
jotain mitä en halua / hyväksyn jotain joka ei tunnu oikealta / annan
jotain saadakseni jotain vastineeksi (en tarkoita välttämättä materiaa
vaan myös vaikkapa huomiota, apua, tukea, läheisyyttä)
Eli
toisin sanottuna tässä kohdin valitsemme uhrata jotain, joka olisi
ollut meille itsellemme tärkeää. Sanomme alitajuisesti "ei minulla ole
väliä" tai "kunhan sinä hyväksyt minut jos teen näin".
Koska
emme saa takaisin mitä odotimme, eli vaikka kiitosta, turvaa,
ymmärrystä, läheisyyttä, huomiota, tunnetta että toinen on meistä
riippuvainen... me alamme kokea vihaa ja arvostelua toista kohtaan.
Koska vihaan liittyy niin paljon tabuja, emme useinkaan osaa tunnistaa
sitä merkkinä itsellemme kysyä: Mitä oikeasti itse kaipasin? Mitä olen
tehnyt jota en olisi oikeasti halunnut?
Jos
emme pääse oppimaan tästä tunteesta ja jatkamme vihan hautomista ja
kieltämistä, se usein poksahtaa yli äyräiden, ennemmin tai myöhemmin.
Vihan käsittelyyn voi tarvita tukea, itse olen ainakin tarvinnut.
Uskalla hakea sitä. Viha itsessään ei ole vaarallista, mutta sen
käsittelemättömyys on.
Käsittelemätön
viha aiheuttaa uhriutumista. Uhrautuminen on tunnetta, että on toisen
armoilla, kykenemätön tekemään itse päätöksiä tai tunnistamaan omaa
parastaan.
Kenen elämää silloin elämme?
Varsinkin ensimmäiset lauseet pysäyttivät.
Tuollaistenko ajatusten takia olen päätynyt puolen vuoden aikana aivan liian monta kertaa tilanteisiin, joissa en tahtoisi olla.
Tilanteisiin, joissa olen tehnyt vastenmielisiä asioita.
Tilanteisiin, jossa koen, että ei ole väliä mitä minulle tehdään.
Tilanteisiin, jotka jättävät jälkensä.
Joka ikinen kerta, ja aina vain syvempään.
Tilanteisiin, joiden takia koen nykyään lähes päivä, etten kestä olla itseni kanssa.
Tilanteisiin, joiden takia koen, että mikään miehen ja naisen välillä ei ole normaalia.
Minä en ole normaali.
Varsinkin ensimmäiset lauseet pysäyttivät.
Tuollaistenko ajatusten takia olen päätynyt puolen vuoden aikana aivan liian monta kertaa tilanteisiin, joissa en tahtoisi olla.
Tilanteisiin, joissa olen tehnyt vastenmielisiä asioita.
Tilanteisiin, jossa koen, että ei ole väliä mitä minulle tehdään.
Tilanteisiin, jotka jättävät jälkensä.
Joka ikinen kerta, ja aina vain syvempään.
Tilanteisiin, joiden takia koen nykyään lähes päivä, etten kestä olla itseni kanssa.
Tilanteisiin, joiden takia koen, että mikään miehen ja naisen välillä ei ole normaalia.
Minä en ole normaali.
keskiviikko 3. helmikuuta 2016
En tiennyt miksi, sä kutsuit mua enkeliksi
Kuinka ihmisen mielessä voi olla näin paljon pahoja, surullisia ajatuksia?
Itsestään, kropastaan, maailmasta, muista ihmisistä.
Tuntuu, että hukun niihin.
Tekee mieli satuttaa itseään.
Suoraan, tai epäsuoraan.
Huomenna en syö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)