sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Oli mullakin tunteet, oli mullakin sydän, mut se päätty nyt tähän, oli mullakin voimaa vaan vähän

Asiat ei mennyt sit ihan niin kuin ajattelin.
Ihastuin, luotin, omistauduin, tulin käytetyksi, menin rikki.
Kaikki nää tunteet on yksinkertasesti liikaa.
En saa edes nukutuksi enää kunnolla ilman lääkkeitä.
Säälittävää.
Tää mies on mulle edelleen kuin huume.
Ahdistaa.



"Veressä kiehuu,
kun sä kosketat.
Rinnassa riehuu,
kun sä irrotat.
Suhun koukussa,
en pääse pakoon.
Pidät kasassa,
sun takii hajoon.

Sä oot kuin kokaiini,
pidät mut lämpimänä.
Sä oot vahvin huumeeni,
hitaasti tapat mut"

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Ikävöin sua, vaik vannoin etten tuu sua kaipaamaan

"Se on se tunne,
kun tuut aivan mun viereen eikä mulla oo kiire.
En kuule mitä muualla tapahtuu,
keskityn vain sinuun.
En mä oo paljoo kokenut, tai kuullut, tuntenut,
ja aivan liian kauan oon hokenut:
älä lähde minnekään, koti tee tänne, jää.

Mul on hyvä näin,
kun oot siinä ja katsot muhun päin.
Mul on hyvä näin,
ja ymmärrän et mul on kaikki tässä näin.
Ja mul on hyvä näin"

Mä oon niin mielettömän ihastunut.
Niin ihastunut, että sattuu.
Sattuu, kun en saa mielestäni ja tahtoisin olla lähellä koko ajan.
Sattuu, kun tiedän etten voi saada kaipaamaani vastakaikua.

Ehkäpä jos olisin laihempi?

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Sireenit

Olen pari päivää pyörinyt itseinhossa, minkä takia olen menettänyt yöuneni ja ruokahalunikin. Keskittyminen ei onnistu.
Olen alkanut pohtimaan:
entä jos jotkut ihmiset onkin luotu olemaan yksin?
Entä jos joitain ei ole luotu minnekkään,
ei ole luotu ollenkaan olemaan täällä?
Mun olo on kuin olisin vääränlainen, vioittunut palapelin palanen.
Käytännössä olen osa jotain suurempaa, ja mulla on täällä paikkani, mutta koska olen viallinen, en sovikaan mun paikalleni.
Jos mua koittaa väkisin laittaa paikalleen, muita sattuu.
Ne ovat ne röpelöityneet reunani ja vääntyneet sakarani, jotka muita satuttavat, ja jotka estävän mua olemasta kiinni muissa.
Ehkä mun kuuluu olla yksin.

Huomenna en mene kouluun.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Vetäisitkö kulman taakse? Suutelisit rajusti.

Hyppäisitkö autoon yöllä?
Tulisitko hakemaan?
Puhaltaisitko mun kylkeen?
Koittaisit mua naurattaa?
Näyttäisitkö kavereille töissä musta kuvia?
Jaksaisitko aamukuuteen kuunnella mun juttuja?
Soittaisitko joka ilta?
Viipyisitkö pidempään?
Keittäisitkö inkivääriteen, jos alkais yskittää?
Keksisitkö lempinimen, joka sais mut häpeemään?
Peittäisitkö silmät, kun sä haluaisit yllättää?


Jos mä oisin joku muu,
tähtisilmä, suppusuu,
joka tuulessa huojuu.
Jos mä oisin joku muu,
kuuliainen kylkiluu,
joka tahtoosi taipuu.


Jos mä oisin joku muu.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Aina kun sut nään meen wowwowwow

Mä taidan olla ihastunut.
Apua.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Apua, apua, mua kuristaa

Mies koskettaa.
Jostain, mistä en tahdo hänen koskettavan.
"Älä oikeesti viiti".
Mies ei reagoi lauseeseeni mitenkään.
Menen lukkoon.
En koe enää olevani paikalla.
En tahdo enää olla paikalla.
En tahdo tuntea tuota kosketusta.
Olen kuin tunteeton robotti.
Ja mies jatkaa.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Tuntuu vain, että seinät minut tukehduttaa

En ole noussut koko päivänä sängystä muualle kuin vessaan ja jääkaapille.
Nukun, syön, välillä oksennan, välillä en.
Oloni on huono ja samea.
Saisinkohan itseni huomenna jo kouluun?
Nytkin makaan vain sängyssäni ja selaan puhelinta.
Toinen mies ehdottelee irtosuhdetta, joku toinen rohkeita kuvia.
Kolmas kehuu "saatanan kuumaksi".
Ei, ei, ei.
Tunnen, kuinka ahdistus möyryää sisällä, muttei löydä tietä ulos.
Kyyneleet kihoavat silmiin, mutta räpsytän ne heti pois.
En saa romahtaa.
En tahdo romahtaa.
En vain jaksa kokea kaikkia niitä tunteita.
En yksin ainakaan.
 Ehkä keskiviikkona, kun on kriisipisteaika.
Jos silloinkaan...

Olin viikonlopun mummini luona.
Mummini ekat sanat olivat "muistelin, että olisit ollut pitkä ja hoikka!"
Niin...
Ruoka oli rasvaista, kermaista ja sokerista.
Mummillani on tapana vieläpä tuputtaa ruokaa.
Päätin, että saan syödä siellä mieleni mukaan.
Jälkikäteen vituttaa ja vaakaa kartan kuin virusta.
En yksinkertaisesti osaa syödä.
Aina kun pyrin parempaan syömiseen (yleensä paremmalla tarkoitan tasapainoista ruokavaliota, välillä "parempi" tarkoittaa näännyttämistä), putoan johonkin  kummalliseen väliin.
Väliin, jossa en syö säännöllisesti ja hyvin, mutta en syö todella vähääkään.
Saatan syödä kunnollisen aamupalan ja lounaan, ja loppupäivän ahmia/oksentaa,
tai sitten en syö päivänä mitään, ja iltamyöhään ahmin/oksennan,
tai sitten syön huonosti ja epäterveellisesti aamusta iltaa, haistattaen laihuudelle paskat.
En vain pysty normaaliin syömiseen.

Ainiin.
Kriisipisteen työntekijä on käyttänyt kohdallani viime tapaamisilla sanaa "uhriutuminen".
Googlettelin, ja löysin paljon tietoa.
 Liikaa tietoa. 

Uhriutumisen kaava on jotakuinkin seuraava:

Teen jotain mitä en halua / hyväksyn jotain joka ei tunnu oikealta / annan jotain saadakseni jotain vastineeksi (en tarkoita välttämättä materiaa vaan myös vaikkapa huomiota, apua, tukea, läheisyyttä)

Eli toisin sanottuna tässä kohdin valitsemme uhrata jotain, joka olisi ollut meille itsellemme tärkeää. Sanomme alitajuisesti "ei minulla ole väliä" tai "kunhan sinä hyväksyt minut jos teen näin".

Koska emme saa takaisin mitä odotimme, eli vaikka kiitosta, turvaa, ymmärrystä, läheisyyttä, huomiota, tunnetta että toinen on meistä riippuvainen... me alamme kokea vihaa ja arvostelua toista kohtaan. Koska vihaan liittyy niin paljon tabuja, emme useinkaan osaa tunnistaa sitä merkkinä itsellemme kysyä: Mitä oikeasti itse kaipasin? Mitä olen tehnyt jota en olisi oikeasti halunnut?

Jos emme pääse oppimaan tästä tunteesta ja jatkamme vihan hautomista ja kieltämistä, se usein poksahtaa yli äyräiden, ennemmin tai myöhemmin. Vihan käsittelyyn voi tarvita tukea, itse olen ainakin tarvinnut. Uskalla hakea sitä. Viha itsessään ei ole vaarallista, mutta sen käsittelemättömyys on.

Käsittelemätön viha aiheuttaa uhriutumista. Uhrautuminen on tunnetta, että on toisen armoilla, kykenemätön tekemään itse päätöksiä tai tunnistamaan omaa parastaan.
Kenen elämää silloin elämme?

Varsinkin ensimmäiset lauseet pysäyttivät.
Tuollaistenko ajatusten takia olen päätynyt puolen vuoden aikana aivan liian monta kertaa tilanteisiin, joissa en tahtoisi olla.
Tilanteisiin, joissa olen tehnyt vastenmielisiä asioita.
Tilanteisiin, jossa koen, että ei ole väliä mitä minulle tehdään.
Tilanteisiin, jotka jättävät jälkensä.
Joka ikinen kerta, ja aina vain syvempään.
Tilanteisiin, joiden takia koen nykyään lähes päivä, etten kestä olla itseni kanssa.
Tilanteisiin, joiden takia koen, että mikään miehen ja naisen välillä ei ole normaalia.
Minä en ole normaali.