keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

Kävin eilen terkalla. Itkin samantien kun istuin tuoliin.
Oho.
En edes muista milloin viimeksi olisin itkenyt.
Noh, soittelin tänään terveysasemalle ja pitäisi soittaa psyk. sairaanhoitajalle.
En tahdo.
Tai tahdon, mutta... en.
En tiedä. Päässä vaan pyörii kehää.
Työharjoittelussa ja töissä pidän itseni täydellisen tyynenä, vaikka väsymys toki näkyy kilometrien päähän.
Kotona huudan pahaa oloa miehelleni, joka varmaan vihaa minua ja jättää minut pian.
Noh, voinpa olla sitten yksin.

maanantai 26. elokuuta 2019

Korvaan se kuiskaa, et susta ei oo mihinkään

Uskottelen, että voin hyvin.
Että olen tasapainoinen ja onnellinen.
Nojaa, enpä tiedä.
Uskottelen, että olen tyytyväinen kroppaani ja laihdutus on vain pientä ja harmitonta.
Huomaan kuitenkin, että jokin vanha mörkö kuiskuttelee korvaani vähän väliä.
Ahdistaa.
Pyrin punnitsemaan lähes kaiken mitä syön, sillä en hahmota mitä syön.
Pelottaa, että syön liian vähän.
Pelottaa myös, että syön liikaa.
Vaikea olla.
Käytän kahta tuumakokoa pienempiä työhousuja kuin keväällä, mutta en huomaa peilistä yhtään mitään.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Kolme lyhyttä, kolme pitkää

Enpä sit osannutkaan aloittaa kirjoittamista uudestaan.
Jos vaikka nyt aloittaisin, kun en tapaa enää ketään ammattityöntekijää.
Ehkä tästä tulee mun turvapaikka, jonne voin purkaa kaiken.

Luin eilen mun vanhoja postauksia.
Voi luoja, että olen ollut sairas ja syömishäiriön sekä masennuksen kourissa.
Monia tapahtuneita asioita en olisi edes muistanut enää, ellen olisi lukenut niitä täältä.
Olen varmaan ollut niin hirveän väsynyt ja sekaisin.

Pieni kateus iski sitä Tyttöä kohtaan, joka vuuuosia sitten laihdutti lähes 15 kiloa kymmenessä kuukaudessa.
Pystyisinpä nyt taas samaan.
Olen nimittäin hyvin, hyvin itseinhoinen tällä hetkellä.
Tekee mieli perua menot ja juhlat. En tahtoisi, että muut ihmiset näkee mut.
Töissäkin ahdistaa olla kassapuolella töissä, kun työvaatteet on niin epämukavat ja tuntuu että joka suunnasta tursuaa. Asiakkaat tulee sinne mussuttamaan paskaruokaa ja miettivät salaa mielessään, että "Toi työntekijä syö varmaan itsekin joka päivä mäkkärissä, kun on noin lihava".
Tällä hetkellä hyvä jos syön ollenkaan.
A kommentoi pari päivää sitten, että mun pitäisi syödä enemmän.
"Tolla menolla menetät vaan lihakset"'
Tuskinpa hän kuitenkaan mun pään sisäisestä menosta mitään aavistaa.
Hänelle kokkasin herkkumunakkaan aamiaiseksi ja itse söin riisikakkuja.
Jaahas.
Hölmö läski minä.

Kulautin kurkkuuni juuri haalentuneen kahvin loppulirut.
Menen pesemään hampaat ja sitten täytyy lähteä bussille.
Koulu ja ryhmätyöt kutsuu.
Skippaan sopivasti kouluruuan, ei tarvitse sitten koulukavereille selitellä.

Palaillaan taas.

maanantai 6. elokuuta 2018

Long time no seen

Onpas aikaa kulunut.
Ja paljon tapahtunut.

2017 tammikuussa tapasin miehen, A:n.
A:n kanssa kuljen yhdessä vieläkin.
On uusi yhteinen isompi koti, koiranpentukin
Ammattikorkeassa olen opiskellut puolisen vuotta.
Kaikki on hyvin, olen onnellinen.
Tai ainakin mun pitäisi olla.

Palaan hieman taaksepäin, 2017 kevääseen.
Kävin tosiaan tekemässä rikosilmoituksen.
Se oli kamala kokemus.
Häpeä painaa edelleen, kun muistelen kuulustelutilannetta.
Ei mennyt kauaakaan, kun poliisi soitti minulle.
Liibalaabaa ja "Se, että jokin asia ei ole rikosoikeudellisesti väärin, ei tarkoita että se on eettisesti oikein".
Koitti muka lohduttaa mua. Muistan, että kykenin puhelun ajan pitämään itseni kasassa, mutta sen jälkeen romahdin ja itkin varmaan tunnin.
Järkyttävä syyllisyys ja häpeä romahti loppuelämäksi harteilleni.
Oma vika.
Miehen olisi pitänyt olla väkivaltainen, tai sitten mun olisi pitänyt olla tiedottomassa tilassa.
En ymmärrä, miksi se ei riitä, että mä sanoin 1000 kertaa ei ja mies toimi siitä huolimatta.
Mies pyysi jopa itse anteeksi käytöstään, eli tiesi itsekin että tilanteessa oli jotain mätää ja mun rajoja loukkaavaa.
Kyllähän siinä vähemmästäkin lamaantuu, kun omaa käskyä ei iso ja voimakas mies kuuntele.
Tuli tumma ahdistusmöykky vatsaan, kuin luin kirjoittamani postauksen tapahtuneesta.
En usko, että olen päässyt tapahtumasta yli vieläkään.
En vain puhu siitä, ja hautaan sen jonnekin mielen perukoille.
Jos mies ei kerta lyönyt tai käyttänyt minua hyväksi, miksi tapahtuman muistelu satuttaa kamalasti näin pitkänkin ajan jälkeen?
Edelleen jotkin arkisetkin asiat aiheuttavat fläsäreitä tapahtuneesta.
Tapahtuma tulee usein mieleen myös oman miehen kanssa.
En vain osaa puhua asiasta,
ja ketä muka edes kiinnostaisi kuunnella?

Syömishäiriön saralla menee vähän niin ja näin.
Lihava olen edelleen.
En tapaa enää psykologia.
Useina päivinä syön ihan tavallisesti, mutta punnitsen aamuisin esimerkiksi kaurahiutaleitani puuroa varten. Grammaakaan ei saa mennä yli.
Herkkupäivän jälkeen saatan olla päivän syömättä. jotta en kokisi niin huonoa omatuntoa herkuttelusta.
Oksentelen ehkäpä kerran parissa kuukaudessa.
Ihan normaalia, kai.

Pahinta tän hetken elämäntilanteessa on nimenomaan häpeä, itseinho ja riittämättömyyden tunne.
Koen sitä koulussa, töissä, kotonakin.
Inho ja häpeä ovat takertuneet tiukasti kiinni minuun ja seuraavat joka paikkaan.
Jos A:n kanssa tulee riitaa, tai tulen torjutuksi, otan sen todella raskaasti.
Menen mielessäni synkkiin sopukoihin, vetäydyn, itkenkin.
Pyörittelen eroajatuksia mielessä, ja mietin mitä elämäni olisi ilman A:ta.
Tai että olisinki minä mitään ilman A:ta.

Tänään puin nätit alusvaatteet ja menin epävarmana A:n luokse.
"Ai....mä olin just alkamassa nukkumaan".
"Okei, ala sitten".
Yökkäri päälle ja siirryin olohuoneeseen katsomaan televisiota.
Ei pitäisi tehdä kärpäsestä härkästä, mutta olo on loukattu ja lihava, kuten aina kun tulen torjutuksi. Erityisesti, kun on ite olevinaan laittautunutkin, niin tuleehan siinä idiootti olo.
Olisiko A kiinnostunut, jos en olisi näin läski ja ruma?
Kyse ei ole seksistä, vaan siitä että en koe olevani tarpeeksi hyvännäköinen.
Se, että mies kiinnostuu musta, tarkoittaa minulle sitä, että olen jollain tapaa hyväksytty ja että mua rakastetaan.
Eipä A:ta alkuaikoina tuntunut haittaavan, jos joskus vähän väsytti.
Mutta ehkäpä olen lihavampi nykyään, tai muuten vain tylsä.
Enkä kyllä usko että suhtautumiseni seksiin on normaali. Kiintymyssuhdemallikin varmaan aika turvaton.

Voisin koittaa kirjotella tänne jatkossakin jotain, vaikka tuskinpa tätä enää kukaan lukee.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Muut paikaa mua, mut ei koskaan korjaa

"Järveksi ajattelen uima-altaan
sinut pojaksi vuoden takaa
jos suljen silmäni
on tässä ihan hyvä makaa

Synkäksi kuvittelen sinitaivaan
sinut toiseksi
silloin sataa

Sano mulle
sano mulle
rakas avaan puserosi napit
hänkin sanoi niin
ja kun suljen silmäni
tää menee ihan hyvin

Korkeella vaeltavat poutapilvet
ajatukseni samaa rataa
jos käännän katseeni
on tässä ihan hyvä makaa"


Ikävä on takertunut tiukasti ihooni.
Koitan repiä sitä pois, mutta se tekee liian kipeää.
Itkettää.
En osaa jatkaa elämääni.
Uskottelen, että osaan mutta oikeasti en.
Sattuu, sattuu, sattuu.
Ja mä hymyilen.

Ps. Ensi viikolla menen tekemään rikosilmoituksen... Pelottaa pirusti.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Haittaako jos avaan ikkunaa? En aijo huutaa

Kello on yhdeksän aamulla.
Valvottu yö ja väsymys painavat silmiä, harteita ja koko kroppaa.
Alkoholi on jo poistunut kehosta, tai ainakaan en ole enää humalassa.
Olen juuri vaipumassa pumpuliseen uneen, kun suihku sammuu.
Mies, 55-vuotias, tulee suihkusta ja kävelee sänkyni viereen: "Voitko nyt ottaa multa suihin? Pesin sen kunnolla"
Hyi. Taidan irvistää vähän.
Totean vain, että "en".
Mies kömpii alasti viereeni, ja mielessäni kaikuvat miehen aijemmat sanat: "Siellä hotellissa on kaks sänkyä, saat nukkuu yksin jommassa kummassa".
Hän alkaa hipelöimään, ja sanon "Älä, tahdon nukkua".
Käsi suoraan housuihin ja sormet sisään.
"Teillä nuorilla on kyllä niin kosteat paikat aina. Keski-ikäiset on kauhean kuivia."
"Ai vittu, älä viiti"
Mies ottaa käden pois, mutta jatkaa hipelöintiä.
Väsymys on lamaannuttava. Tahtoisin vain nukkua.
Mies koittaa kiskoa housuja alas, minä kiskon niitä takaisin ylös.
Alas, ylös, alas, ylös, alas.
Hitto, mikä ei mene perille?
Mies hölöttää koko ajan jotain, että kuinka niin innostuu mun kropasta. Itse mumisen tahtovani vain nukkua.
Jossain vaiheessa luovutan ja teen virheen, ja annan hänen kiskoa housut pois.
Mies yrittää ja jatkaa edelleen sinnikkäästi hipelöintiä, minä edelleenkin ilmaisen tahtovani vain nukkua, ja viljelen sanaa "älä".
Seuraavaksi mies sanoo jotain, mikä järkyttää minua vieläkin:
"Jos mä laitan liukkaria ja nopeesti nusasen, niin sit saat nukkua?"
En tiedä kerkesinkö edes rekisteröimään aivoihini miehen kamalia sanoja, kun hän on jo kimpussani.
En sano mitään.
En yhtikäs mitään.
Miksi en sano mitään?
Kiskon peittoa naamani eteen, jotta en näe miehen kasvoja.
Katseeni on tapetissa. Se on tumman ruskea tai punertavakin, ja siinä on jonkinlaisia kuvioita.
Mies huohottaa korvaani ja ähkii.
Eihän tämä tilanne ole edes todellinen?
Tuijotan edelleen tapettia. Välillä suljen silmäni, mutta avaan ne taas koska tilanne on kamalampi silmät kiinni. Pian mies ähkii kovemmin, ja lopettaa. Vihdoin.
Menen vessaan ja puen housut jalkaani.
Mies sanoo: " Nyt sä oot vihanen mulle"
"En ole". Vale. Tai ei varsinaisesti. Enemmän olen vihainen itselleni kuin hänelle. Naamani on ilmeetön, mutta sisälläni möyryää viha, kuvotus ja epäusko.
"Sori kun mä olin äsken vähän brutaali, mutta kun sä saat mut vaan niin himokkaaks"
Nyt sisälläni möyryää vain kuvotus. Hyi helvetti.
En vastaa mitään.
Kun suljen silmäni, nukahdan lähes samantien.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Oli mullakin tunteet, oli mullakin sydän, mut se päätty nyt tähän, oli mullakin voimaa vaan vähän

Asiat ei mennyt sit ihan niin kuin ajattelin.
Ihastuin, luotin, omistauduin, tulin käytetyksi, menin rikki.
Kaikki nää tunteet on yksinkertasesti liikaa.
En saa edes nukutuksi enää kunnolla ilman lääkkeitä.
Säälittävää.
Tää mies on mulle edelleen kuin huume.
Ahdistaa.



"Veressä kiehuu,
kun sä kosketat.
Rinnassa riehuu,
kun sä irrotat.
Suhun koukussa,
en pääse pakoon.
Pidät kasassa,
sun takii hajoon.

Sä oot kuin kokaiini,
pidät mut lämpimänä.
Sä oot vahvin huumeeni,
hitaasti tapat mut"