tiistai 1. marraskuuta 2016

Haittaako jos avaan ikkunaa? En aijo huutaa

Kello on yhdeksän aamulla.
Valvottu yö ja väsymys painavat silmiä, harteita ja koko kroppaa.
Alkoholi on jo poistunut kehosta, tai ainakaan en ole enää humalassa.
Olen juuri vaipumassa pumpuliseen uneen, kun suihku sammuu.
Mies, 55-vuotias, tulee suihkusta ja kävelee sänkyni viereen: "Voitko nyt ottaa multa suihin? Pesin sen kunnolla"
Hyi. Taidan irvistää vähän.
Totean vain, että "en".
Mies kömpii alasti viereeni, ja mielessäni kaikuvat miehen aijemmat sanat: "Siellä hotellissa on kaks sänkyä, saat nukkuu yksin jommassa kummassa".
Hän alkaa hipelöimään, ja sanon "Älä, tahdon nukkua".
Käsi suoraan housuihin ja sormet sisään.
"Teillä nuorilla on kyllä niin kosteat paikat aina. Keski-ikäiset on kauhean kuivia."
"Ai vittu, älä viiti"
Mies ottaa käden pois, mutta jatkaa hipelöintiä.
Väsymys on lamaannuttava. Tahtoisin vain nukkua.
Mies koittaa kiskoa housuja alas, minä kiskon niitä takaisin ylös.
Alas, ylös, alas, ylös, alas.
Hitto, mikä ei mene perille?
Mies hölöttää koko ajan jotain, että kuinka niin innostuu mun kropasta. Itse mumisen tahtovani vain nukkua.
Jossain vaiheessa luovutan ja teen virheen, ja annan hänen kiskoa housut pois.
Mies yrittää ja jatkaa edelleen sinnikkäästi hipelöintiä, minä edelleenkin ilmaisen tahtovani vain nukkua, ja viljelen sanaa "älä".
Seuraavaksi mies sanoo jotain, mikä järkyttää minua vieläkin:
"Jos mä laitan liukkaria ja nopeesti nusasen, niin sit saat nukkua?"
En tiedä kerkesinkö edes rekisteröimään aivoihini miehen kamalia sanoja, kun hän on jo kimpussani.
En sano mitään.
En yhtikäs mitään.
Miksi en sano mitään?
Kiskon peittoa naamani eteen, jotta en näe miehen kasvoja.
Katseeni on tapetissa. Se on tumman ruskea tai punertavakin, ja siinä on jonkinlaisia kuvioita.
Mies huohottaa korvaani ja ähkii.
Eihän tämä tilanne ole edes todellinen?
Tuijotan edelleen tapettia. Välillä suljen silmäni, mutta avaan ne taas koska tilanne on kamalampi silmät kiinni. Pian mies ähkii kovemmin, ja lopettaa. Vihdoin.
Menen vessaan ja puen housut jalkaani.
Mies sanoo: " Nyt sä oot vihanen mulle"
"En ole". Vale. Tai ei varsinaisesti. Enemmän olen vihainen itselleni kuin hänelle. Naamani on ilmeetön, mutta sisälläni möyryää viha, kuvotus ja epäusko.
"Sori kun mä olin äsken vähän brutaali, mutta kun sä saat mut vaan niin himokkaaks"
Nyt sisälläni möyryää vain kuvotus. Hyi helvetti.
En vastaa mitään.
Kun suljen silmäni, nukahdan lähes samantien.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Oli mullakin tunteet, oli mullakin sydän, mut se päätty nyt tähän, oli mullakin voimaa vaan vähän

Asiat ei mennyt sit ihan niin kuin ajattelin.
Ihastuin, luotin, omistauduin, tulin käytetyksi, menin rikki.
Kaikki nää tunteet on yksinkertasesti liikaa.
En saa edes nukutuksi enää kunnolla ilman lääkkeitä.
Säälittävää.
Tää mies on mulle edelleen kuin huume.
Ahdistaa.



"Veressä kiehuu,
kun sä kosketat.
Rinnassa riehuu,
kun sä irrotat.
Suhun koukussa,
en pääse pakoon.
Pidät kasassa,
sun takii hajoon.

Sä oot kuin kokaiini,
pidät mut lämpimänä.
Sä oot vahvin huumeeni,
hitaasti tapat mut"

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Ikävöin sua, vaik vannoin etten tuu sua kaipaamaan

"Se on se tunne,
kun tuut aivan mun viereen eikä mulla oo kiire.
En kuule mitä muualla tapahtuu,
keskityn vain sinuun.
En mä oo paljoo kokenut, tai kuullut, tuntenut,
ja aivan liian kauan oon hokenut:
älä lähde minnekään, koti tee tänne, jää.

Mul on hyvä näin,
kun oot siinä ja katsot muhun päin.
Mul on hyvä näin,
ja ymmärrän et mul on kaikki tässä näin.
Ja mul on hyvä näin"

Mä oon niin mielettömän ihastunut.
Niin ihastunut, että sattuu.
Sattuu, kun en saa mielestäni ja tahtoisin olla lähellä koko ajan.
Sattuu, kun tiedän etten voi saada kaipaamaani vastakaikua.

Ehkäpä jos olisin laihempi?

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Sireenit

Olen pari päivää pyörinyt itseinhossa, minkä takia olen menettänyt yöuneni ja ruokahalunikin. Keskittyminen ei onnistu.
Olen alkanut pohtimaan:
entä jos jotkut ihmiset onkin luotu olemaan yksin?
Entä jos joitain ei ole luotu minnekkään,
ei ole luotu ollenkaan olemaan täällä?
Mun olo on kuin olisin vääränlainen, vioittunut palapelin palanen.
Käytännössä olen osa jotain suurempaa, ja mulla on täällä paikkani, mutta koska olen viallinen, en sovikaan mun paikalleni.
Jos mua koittaa väkisin laittaa paikalleen, muita sattuu.
Ne ovat ne röpelöityneet reunani ja vääntyneet sakarani, jotka muita satuttavat, ja jotka estävän mua olemasta kiinni muissa.
Ehkä mun kuuluu olla yksin.

Huomenna en mene kouluun.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Vetäisitkö kulman taakse? Suutelisit rajusti.

Hyppäisitkö autoon yöllä?
Tulisitko hakemaan?
Puhaltaisitko mun kylkeen?
Koittaisit mua naurattaa?
Näyttäisitkö kavereille töissä musta kuvia?
Jaksaisitko aamukuuteen kuunnella mun juttuja?
Soittaisitko joka ilta?
Viipyisitkö pidempään?
Keittäisitkö inkivääriteen, jos alkais yskittää?
Keksisitkö lempinimen, joka sais mut häpeemään?
Peittäisitkö silmät, kun sä haluaisit yllättää?


Jos mä oisin joku muu,
tähtisilmä, suppusuu,
joka tuulessa huojuu.
Jos mä oisin joku muu,
kuuliainen kylkiluu,
joka tahtoosi taipuu.


Jos mä oisin joku muu.

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Aina kun sut nään meen wowwowwow

Mä taidan olla ihastunut.
Apua.

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Apua, apua, mua kuristaa

Mies koskettaa.
Jostain, mistä en tahdo hänen koskettavan.
"Älä oikeesti viiti".
Mies ei reagoi lauseeseeni mitenkään.
Menen lukkoon.
En koe enää olevani paikalla.
En tahdo enää olla paikalla.
En tahdo tuntea tuota kosketusta.
Olen kuin tunteeton robotti.
Ja mies jatkaa.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Tuntuu vain, että seinät minut tukehduttaa

En ole noussut koko päivänä sängystä muualle kuin vessaan ja jääkaapille.
Nukun, syön, välillä oksennan, välillä en.
Oloni on huono ja samea.
Saisinkohan itseni huomenna jo kouluun?
Nytkin makaan vain sängyssäni ja selaan puhelinta.
Toinen mies ehdottelee irtosuhdetta, joku toinen rohkeita kuvia.
Kolmas kehuu "saatanan kuumaksi".
Ei, ei, ei.
Tunnen, kuinka ahdistus möyryää sisällä, muttei löydä tietä ulos.
Kyyneleet kihoavat silmiin, mutta räpsytän ne heti pois.
En saa romahtaa.
En tahdo romahtaa.
En vain jaksa kokea kaikkia niitä tunteita.
En yksin ainakaan.
 Ehkä keskiviikkona, kun on kriisipisteaika.
Jos silloinkaan...

Olin viikonlopun mummini luona.
Mummini ekat sanat olivat "muistelin, että olisit ollut pitkä ja hoikka!"
Niin...
Ruoka oli rasvaista, kermaista ja sokerista.
Mummillani on tapana vieläpä tuputtaa ruokaa.
Päätin, että saan syödä siellä mieleni mukaan.
Jälkikäteen vituttaa ja vaakaa kartan kuin virusta.
En yksinkertaisesti osaa syödä.
Aina kun pyrin parempaan syömiseen (yleensä paremmalla tarkoitan tasapainoista ruokavaliota, välillä "parempi" tarkoittaa näännyttämistä), putoan johonkin  kummalliseen väliin.
Väliin, jossa en syö säännöllisesti ja hyvin, mutta en syö todella vähääkään.
Saatan syödä kunnollisen aamupalan ja lounaan, ja loppupäivän ahmia/oksentaa,
tai sitten en syö päivänä mitään, ja iltamyöhään ahmin/oksennan,
tai sitten syön huonosti ja epäterveellisesti aamusta iltaa, haistattaen laihuudelle paskat.
En vain pysty normaaliin syömiseen.

Ainiin.
Kriisipisteen työntekijä on käyttänyt kohdallani viime tapaamisilla sanaa "uhriutuminen".
Googlettelin, ja löysin paljon tietoa.
 Liikaa tietoa. 

Uhriutumisen kaava on jotakuinkin seuraava:

Teen jotain mitä en halua / hyväksyn jotain joka ei tunnu oikealta / annan jotain saadakseni jotain vastineeksi (en tarkoita välttämättä materiaa vaan myös vaikkapa huomiota, apua, tukea, läheisyyttä)

Eli toisin sanottuna tässä kohdin valitsemme uhrata jotain, joka olisi ollut meille itsellemme tärkeää. Sanomme alitajuisesti "ei minulla ole väliä" tai "kunhan sinä hyväksyt minut jos teen näin".

Koska emme saa takaisin mitä odotimme, eli vaikka kiitosta, turvaa, ymmärrystä, läheisyyttä, huomiota, tunnetta että toinen on meistä riippuvainen... me alamme kokea vihaa ja arvostelua toista kohtaan. Koska vihaan liittyy niin paljon tabuja, emme useinkaan osaa tunnistaa sitä merkkinä itsellemme kysyä: Mitä oikeasti itse kaipasin? Mitä olen tehnyt jota en olisi oikeasti halunnut?

Jos emme pääse oppimaan tästä tunteesta ja jatkamme vihan hautomista ja kieltämistä, se usein poksahtaa yli äyräiden, ennemmin tai myöhemmin. Vihan käsittelyyn voi tarvita tukea, itse olen ainakin tarvinnut. Uskalla hakea sitä. Viha itsessään ei ole vaarallista, mutta sen käsittelemättömyys on.

Käsittelemätön viha aiheuttaa uhriutumista. Uhrautuminen on tunnetta, että on toisen armoilla, kykenemätön tekemään itse päätöksiä tai tunnistamaan omaa parastaan.
Kenen elämää silloin elämme?

Varsinkin ensimmäiset lauseet pysäyttivät.
Tuollaistenko ajatusten takia olen päätynyt puolen vuoden aikana aivan liian monta kertaa tilanteisiin, joissa en tahtoisi olla.
Tilanteisiin, joissa olen tehnyt vastenmielisiä asioita.
Tilanteisiin, jossa koen, että ei ole väliä mitä minulle tehdään.
Tilanteisiin, jotka jättävät jälkensä.
Joka ikinen kerta, ja aina vain syvempään.
Tilanteisiin, joiden takia koen nykyään lähes päivä, etten kestä olla itseni kanssa.
Tilanteisiin, joiden takia koen, että mikään miehen ja naisen välillä ei ole normaalia.
Minä en ole normaali.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

En tiennyt miksi, sä kutsuit mua enkeliksi

Kuinka ihmisen mielessä voi olla näin paljon pahoja, surullisia ajatuksia?
Itsestään, kropastaan, maailmasta, muista ihmisistä.
Tuntuu, että hukun niihin.
Tekee mieli satuttaa itseään.
Suoraan, tai epäsuoraan.

Huomenna en syö.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Muiden katseet arvostelee





"Sähän oot oikeesti ihan hoikka! Näät ittes varmasti isompana, kun kerta sanot että olet lihava"
"Vittu mikä paskaa, älä valehtele. Et voi sanoa noin"

Joo, olisinhan mä nätimminkin voinut vastata mun sairaanhoitajalle.
Hups.

Mä tahdon olla laiha, mutten osaa.
Nyt haen kaupasta jäätelöä, enkä edes jaksa yrittää oksentaa.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

En mä jaksa

" Niin monet kerrat oon pettäny itseni, leikkinyt että mä olisin joku muu. Miksei kukaan tuu ja pelasta mua pulasta, opasta oikeelle kadulle, estä hukkumasta hulluuteen, pahuuteen? Kompastun pohjaan, uppoon, kastun läpimäräks ja kun takas astun, valon nään. Onko ketään jäljellä, joka vois anteeksi antaa mun pienuuden jos löytäisin uuden minuuden. Tai sit ei, anyway.

Kai mun on elettävä tämän kanssa joka peilikuvasta katsoo mua takaisin. Oon sekaisin, eksynyt, väsynyt. Mietin mun tekoja. Mussa on aivan liian paljon vikoja. Miksen nää hyvää enää? Mä pelkään. Muistan selkää, jota tuijotin kun esille totuuden otin. Kenen syy, ettei voi hyväksyy muuta ku valheet? Ruma on kaunista sillon ku sen pystyy peittämään, heittämään nurkkaan. Oikee on arvoton.

Leikittäiskö hetken aikaa että mäkin oisin viaton, täysin liaton ja syytön.  Etten koskaan olisi tahallani ollutkaan niin julkee. Koitan sulkee silmäni, kulkee eteenpäin katselematta sivuille ja taakse. Mä tahtosin unohtaa. Tää tie johtaa vain alas. Salassa säilytän menneitä, niitä piilotan ja pintaani kiillotan. Miten vois pyyhkii muistot pois?

En mä osaa muuta olla, vaikka yrittäisin kuinka, ei se onnistu pakolla. En mä pysty muuksi muuttuu, vaikka tahtoisin niin paljon, multa voimat puuttuu. "

Totta joka sana.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Vuoristorataa

En vaan jaksa tätä bulimiaa enää.
En yhtään.
Oon nyt koittanu täsmäsyödä:
aamupala, lounas, päivällinen, iltapala.
Siltikin iltaisin himo käy liian suureksi ja ahmin ja oksennan kaapit tyhjiksi tai käyn kaupassa tai tilaan ruokaa.
Hävettää, hävettää, hävettää.
Itkettää.
En jaksa olla itteni kanssa, ja pahaa oloa lisää se, että tuntuu ettei kukaan muukaan jaksa mua.

Ratkaisu kaikkeen?
Laihdutalaihdutalaihdutalaihdutalaihduta perkele