maanantai 28. tammikuuta 2013

Ajatella, minä melkein luovutin

Humala.
Mikä ihana tunne, ah.
rakastan tätä.
Oon juonu varmaan lähemmäs 1500kaloria, mutta en jaksa välittää.
Tää humalatila on niin lumoava. 

Hävettää, kun oon sanonu tän niin monta kertaa, mutta: huomenna tänään alkaa uus elämä!
Mä otan laihduttamisen tosissani, ja syömättömyyden kans.
Tänään aijon olla syömättä kokonaan. Juon vaan mustaa kahvia ja vettä.
Mä tahdon, ja mun on pakko.
P sanoi tänään illalla: "Toi sun syömisten kyttäämises kuulostaa kyl huonolta taas..."
Ei, ei se kuulosta huonolta. Se kuulosta hyvältä.
Kerrankin oon taas motivoitunu tähän hommaan.
 Huomenna hävettää et kerron nyt kerron tän, mut tosiaan mun paino on tällä hetkellä jotain ----kg.
En tosiaankaan tiedä miten mun paino on noussu tähän. Tai noh, syömällä of course. Hyi
Hienoa puhua tän kokosena polilla siitä, kuinka syöminen ahdistaa ja valtaa kaikki ajatukset.
Just, en todellakaan kehtaa.
Näin aluks tavoitteena ois päästä vähintään sinne ----kg missä olin joskus.
Lopullinen tavoitepaino olis sit jotain ----kg. Kyllä mä sen saavutan.
Vai saavutanko?


 Ennen mua ei oikeastaan häirinny et kaks mun hyvää kaveri lukee tätä aina silloin tällöin, mutta nykyään se ahdistaa.
Ja paljon.
Enn enää uskalla tai pysty kirjoittaa tänne kaikkea mitä tahtoisin.
Pitäiskö mun kieltää mun kavereita lukemasta tätä?
Mä en kestä.
 Valehtelen mun parhaille kavereille.
Musta tuntuu niiin pahalta.
En mä tiedä mitä pystyn/voin kirjoittaa tänne enää.
Tänään oikeasti, siis oikeasti mietin itteni tappamista kun olin käyny vaa'alla.
En oo ikinä ajatellu itteni tappamista noin vakavissani.
Pelottaa.
Ja oo yksin.
Tietty.
Aina.
Vittu saatana.









Mä en tiedä mitä mä teen,
tai mitä mun pitäis tehdä.
Olla syömättä, liikkua, ja laihtua ainakin.
Hah.

Tää on hana.

EDIT: postin painot..... eipä teidän tarviin ainakaan ällööntyä.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Sä väsyit kylpyhuoneeseen

Eilen kävin vaa'alla ja katoin itteäni peilistä.
Hyi helvetti.
Itkin niin paljon, että tuntu että en saa happea, päähän särki ja huimas.
En voi elää täällä jos oon tällanen.
Mä tiedän, että kaverit ja muut nauraa mulle koska oon näin lihava ja ruma.
Ne ei vaan sano sitä, koska ne tietää että en kestäis...
 
Kertokaa ykskin syy miksi en luovuttais?
Luovuttaminen ois helppoa, niin helppoa, liian helppoa..

tiistai 22. tammikuuta 2013

Hello again!

Pahoittelen jo etukäteen että en laita tähän postaukseen kuvia ja tästä tulee varmaankin tosi sekava.

Päätin, että en lopeta blogia mutta en ota kamalaa stressiäkään jos en kerkeä/jaksa kirjoittaa. Kirjoitan siis vain sillon kun siltä tuntuu ja jaksan.

Mullahan oli tossa varmaan 2kk tauko polilta, koska mut siirrettiin aikuispuolelle. Oon käynyt siellä kaksi kertaa; kerran lääkärillä ja kerran sairaanhoitajalla. Nyt mulla on meneillään siis 5 kerran arviointijakso vai mikä lie. Eilen sain järkyttävän nipun jotain masennus- ja ahdistustestejä täytettäväksi. Hohhoi.

Lääkäri oli ällöttävä, kylmä, töykeä, mutta sairaanhoitaja oli ok. Saa nyt nähdä mitä tästä tulee. Ehkä ne on sitä mieltä että en tarvii hoitoa. Hyvä vaan. Kyllä mä pärjään.

Mun läskiahdistus on ollut tänään kovempi kuin aikoihin. Kävin vaa'alla. Mitä helvettiä oikeasti? Tän siitä saa kun syö. Oon lihavempi kuin eläessäni olen ollut. Nyt oon miettiny vaan että eikö olis helpompi tappaa ittensä. Joo, naurettavaahan se on että ajattelen tällasta vaikka oon kuitenkin ihan normaalipainoinen (vaikka ei sitä ulkoa päin uskoisi...), mutta kun en vaan voi tälle mitään. Oon vaan niin laiska paska ja ahne että en saa itteäni laihtumaan. Jos en saa muutamaa (kymmentä..) kiloa pudotettua, niin kuinka mä voin elämässäni saavuttaa yhtään mitään? Turha, laiska, ruma, läski, heikko.
Tää itsesäälissä kieriminen ja itkeminen on ällöttävää. Mut sellanenhan mä olen, ällöttävä?

En mä tiedä mitä ajatella. Pidän koulussa nykyään melkeinpä vaan kahta paitaa, mun ainoat löysät paidat. Tiukat vaatteet ällöttää, koska läskit näkyy. Hyi. Tahtoisin rikkoa kaikki maailman peilit ja vaa'at ja kamerat.

Huomenna koe. Mitä mä teen? Itken ja kirjotan tänne blogiin jotain ihan älytöntä jota ketään ei kiinnosta lukea. Niin, ja suunnittelen mä myös huomista ryyppäysreissua. Vois vetää sellaset perseet että henki lähtee. En vaan jaksa.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

The end

Harkitsen nyt vakavissani tän blogin lopettamista. Ettehän se inhoa mua jos teen niin?

tiistai 8. tammikuuta 2013

Syömisahdistus huipussaan

Mun piti tosiaan nyt alottaa toi syömisten vähentäminen. Tää näyttää nyt kuitenkin tosi epätoivoselta. Mä vaan syön ja syön ja syönsyönsyön. Possu.

Ma:
Paahtoleipä
1 Kananmuna
Puolikas karjalanpiirakka
Vähän makaronia, jossa vähän tonnikalaa
Vähän salaattia

Ti:
Paahtoleipä
Vähän makaronilaatikkoa
Vähän salaattia
Piieni kourallinen cashew pähkinöitä

Yäh? Mähän syön ihan normaalisti, vaikka mun pitäis syödä vähemmän. Enhän mä tällä menolla muuta kuin lihoa. Uah. Kaikki noi on kyllä sellasia, että en oo voinu olla syömättä. Aamulla on pakko syödä jotain jos vanhemmat on keittiössä. Illallisella on myös pakko syödä jotain jos oon illallisaikaan kotona. Maanantaina olin lounasaikaan kotona koska oli hyppytunti, niin oli silloinkin pakko syödä jotain. Tein siis yhen kananmunan munakkaan, mutta iskä tunki käteen vielä karjanpiirakan. Söin puolet ja vanhempien huomaamatta tungin puolet nyrkin sisään ja laitoin roskiin samalla kun laitoin astiat pois. Ainut "vapaaehtoisesti syöty" on nuo pähkinät. Oliko pakko? Olis näyttäny toi tiistai paljon paremmalta ilman niitä.. Huomenna aamulla pakollinen paahtoleipä (65kcal) jos vanhemmat on keittiössä, ja sitten illalla pakko ottaa vähän illallista ellen sitten saa itseäni juuri niihin aikoihin raahattua "ulos syömään".

Hohhoi.


lauantai 5. tammikuuta 2013

Oletko juonut viimein jokaisen haavan täyteen

Miks mä en osaa mitään?
Miks en oo missään hyvä?
"No sullepas ruoka maistuu, kohta ei mee housut enää kiinni!"
"Perus Tyttö, eka hirveessä kännissä ja sit itket"
"Ai lopetat ratsastuksen? No kai sä nyt silti vielä urheilet? Ala käymään salilla?"
"Tolla opiskeluinnolla sä et ikinä valmistu hyvään ammattiin"
"Paskoilla lukion papereilla sä et tee muuta ku pyyhit persees"
"Miks sulla on taas samat vaatteet?"
"Kuinka sä voit aina tulla ilman meikkiä kouluun?" 
"Oot joko aina koneella tai sängyllä makaamassa" 
"Taaso sä nukuit meikit naamassa?"
"Taasko sä et pessy hampaita?
jnejnejne.

Sit ihmetellään että miks työnnän ihmiset pois mun läheltä, miks en tahdo syödä, miks en jaksa opiskella, ja miks itken ja ahdistun jatkuvasti, miks en saan nukuttua.
Niin, miksköhän.
Joka suunnasta saan vaan koko ajan vaan kuulla kuinka en oo tarpeeks hyvä ja kuinka mä en tuu ikinä olemaankaan.
Pitäis lopettaa vaan kaikki;
harrastus (check), blogi, ystävyyssuhteet, syöminen, lukio... kaikki.

Endless pain


Mä en oikeasti jaksa enää.
Mä niin tahtoisin vaan kuolla.
Ei maailmassa taida olla ihmistä kelle tällasesta tunteesta saa ja voi kertoa.
Oon vaan hiljaa ja hymyilen.

Onkohan olemassa sanoja, mitkä joku mulle tärkeä ja merkittävä ihminen vois sanoa, jotta jaksaisin jotenkin jatkaa.
Harmittaa et juurikin mun elämän merkittävimmille ihmisille en uskalla puhua.
En uskalla vaikka niiden sanat  ja tsemppaus auttais eniten.
En uskalla, koska en keksi sanoja.
En uskalla, koska pelkään että saan ne inhoamaan mua.
"Valittaja" "Itkupilli" "Angstiteini" "Huomionhakunen"
Ehkä joku vois puhua mun puolesta, hah.
.Mun omat pään sisäiset "Kyllä sä tästä vielä nouset"- lauseet ei vaan enää auta.
Ne saa mut vaan itkemään, koska en usko niihin.
En enää.

ps: sadas teksti, jee

perjantai 4. tammikuuta 2013

Päivällä esitän normaalii ja leikin et oon elämässä kii

Tästäkään kirjotuksesta ei tuu varmaan mitään fiksua. Pahoittelen jo etukäteen.
Väsyttää, joten en vaan jaksa ajatella mitä kirjotan.
Äiti näki eilen mun viiltelyjäljet. Ahdistaa.
Tahtoisin kaikki arvet vaan pois, mutta samalla teen niitä jatkuvasti lisää.
Mikä järki?


Mun olo on sama kuin eilenkin. Viime yö meni itkiessä ja miettiessä itsemurhaa.
Niin menee varmaan tämäkin yö. Eikä oo ketään kelle kehtaisin soittaa ja kertoa.
Oon ihan yksin tän kaiken kanssa.
Pelottaa, että kukaan ei voi ikinä ymmärtää tätä kaikkea.
Enhän mä itsekään ymmärrä. Kuinka voisin, kun kaikki on niin helvetin sekavaa.


Tänään näin kolmea eri kaveria. Ne oli niin nätteinä kaikki.
Inhotti kun omat hiukset oli aivan paskaset ja en ollu jaksanu meikata ollenkaan. Laiska..
Niiden seurassa tuli myös syötyä taas ihan liikaa. Ei se mun uudenvuodenlupaus siis pitänytkään. Mä kyllä päätin että kun koulu alkaa niin en enää syö läheskään näin paljoa. En saa, enkä vaan voi. En tahdo.


Kattelin maanantain keikalta videoita. Teki mieli itkeä. Ennen keikat oli mun tärkein asia kavereiden lisäks, ja siis on ne edelleenkin, mutta en jotenkin tuu niistä enää samalla tavalla onnelliseks kuin ennen. Se ei oo bändin eikä musiikin eikä minkään muunkaan vika, ainoastaan mun ja mun pään.
En anna itteni olla onnellinen.
Ennen olin keikan jälkeen monta päivää ilonen, nykyään oon yleensä vain ja ainoastaan sen keikan ajan. Usein jossain vaiheessa heti keikan jälkeen iskee ällöttävä ahdistus ja suru. Tulee aina yllättäen sellanen iso pudotus tähän samaan inhottavaan mömmöön missä lillun nytkin.
En uskalla olla onnellinen, kun tiedän että onnellisen hetken jälkeen mun paha olo tuntuu kolme kertaa pahemmalta kuin ennen sitä onnellista hetkeä.


Mikä mua vaivaa, kun edes joululoma ei auta väsymykseen.
Oon ihan yhtä uupunut nyt kuin sillonkin kun joululoma alkoi. Tahtoisin levätä, mutta kuinka voin kun pelkkä sängyssä makaaminen, olemassa oleminen ja hengittäminen tuntuu niin helvetin vaikealta ja raskaalta.
Tuntuu, että en vaan jaksa enää olla olemassa.
Tuntuu, että tappaisin itteni jos vaan uskaltaisin.
Tuntuu, että jos uskaltaisin, olisin onnellinen.


"Älä enää vastaa tähän
Teen sen mitä aijon tänään
Sä et sitten tiennyt mitään
jos ne kysyy myöhemmin"
PMMP - Korkeasaari

torstai 3. tammikuuta 2013

Kuuleeko kukaan?

Voi ihanat, miten teijän uusi vuosi meni?
Mun vuodenvaihde meni aluks ainakin ihan hyvin; ihania ihmisiä, hyvää musiikkia, juotavaa.. mut jossain vaiheessa taas vaan vähän napsahti päässä.
En mä osaa edes selittää sitä oloa mikä iski. Kaikki iloset ihmiset, tosi kova meteli, minä pienenä ja heikkona siellä keskellä.. oli vaan pakko päästä pois.
Tuntu niin kamalalta nähdä kavereiden pilkalliset ilmeet kun niiden katseet kohtas mun itkuset silmät.
Pystyin melkein kuulemaan naurun niiden päiden sisällä: 
"Säälittävä, huomionhakunen ja känninen teini"
Niin..


Kuinka mä jaksan olla täällä kun en enää pysty nauttimaan edes parista elämäni tärkeimmästä asiasta samalla tavalla kuin ennen?
En tiedä. Vuoden, viikon, päivän
En mä usko että mä tästä parannun...
joten onko sillä loppujen lopuksi niin kamalasti väliä tapanko itteni vai en?
Ei ole, ei oikeasti ole.

Ajattelen sitä jatkuvasti.
Mun ei tarvis enää kärsiä ja tuntea tätä joka päiväistä raastavaa alakuloa ja väsymystä.
Mun ei tarvis miettiä että ketä mulle rakasta ihmistä mä vahingossa satutan seuraavaksi.
Mun ei tarvis miettiä yhtään mitään.