sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Mä aijon ottaa yliannostuksen jotain sekoittavaa, mä aijon ottaa yliannostuksen jotain huumaavaa

Täysi olo.
Aivan liian täysi.
Vähän sain oksennettua äsken, mutta äiti kotona niin pakko vaan koettaa kestää tää olo.
Mitään metikköäkään ei lähettyvillä ole, kaupungissa kun asutaan... hitto.
Oksettaa.
Lihon, paisun.
No, oma vika.
Itepähän söin liikaa.
Huomenna taas paastoa paastoa paastoa.
Kuinka kaipaankaan sitä tyhjää tunnetta vatsaan.
 
Koulun alku lähestyy.
Stressaa ja ahdistaa ihan hirveesti.
Kirjotuksetkin on ihan pian.
Enkä mä ole avannutkaan kirjaa?
Iskä varmaan tappaa mut kun saa tietää, että en oo alottanukaan lukemista.
Onko muita kohtalontovereita kirjotusten suhteen...?
 
Äh, nää mun raapustukset on aina vaan sekavampia.
Nää hyppii asiasta toiseen koko ajan ja missään ei oo päätä eikä häntää.
No, mutta enhän mä tätä periaatteessa muille kirjoita, vaan ittelleni.
Kun/jos ei oo ihmisiä kelle puhua, niin mulla on aina tämä.
Onneksi.
En varmaan olis hengissä muuten.
 
 
ps: tahtoisin kovasti vaihtaa blogin nimeä, mutta löytääköhän tänne sitten enää kukaan?

Eikä kukaan tiedä et on onneton

Musta tuntuu, että mun ote itestäni lipeää pikkuhiljaa. Pelottaa millon ote irtoo kokonaan. Lopullisesti. Mä en tiedä mitä sillon tapahtuu.

Oon huomannu, että häpeä nykyään itteäni ihan kamalasti. Ennen osasin luoda sellasen kuplan mun ympärille, tai että kavereiden kanssa ollessa en ajatellu hirveesti ulkonäköä. Mutta nyt... ajattelen sitä ihan liikaa. Tai pikemminkin mun kroppaa ja painoa. Saatan peiliin kattoessa jopa sanoa ääneen "hyi vittu" tai muuta vastaa  Kaikki tietysti luulee, että haluan sillä jotain huomiota, mutta en vaan voi sille mitään. En mä huomiota halua, se vaan lipsahtaa suusta automaattisesti silloin kun oma ulkonäkö ahdistaa näin helvetin paljon.

Hävettää olla perheen kanssa, kavereiden kanssa, julkisilla paikoilla, ihan lähikaupassakin. Tuntuu että kaikki kattoo, että hyi mikä läski. Ihan sama missä oon, niin mun kroppa hävettää ja ahdistaa. Kaikkialla. Jopa sillo, kun oon yksin.

Palasin eilen reissusta, ja tän päivän oon vaan maannu kotona. Syöny ihan normaalisti enempää miettimättä. Paikoittain on ollu jopa ns. normaali olo. Joskus tunti sitten romahdus kuitenkin iski taas. Ahmin jotain makaronipaskaa ja ylläriylläri oksensin. Oksentamisen jälkeen olo oli kuitenkin entistäkin paskempi, ihan kamala. Itkien ja sumein silmin ryntäsin kylppärin lattialta vessan peilikaapille ja paskoin sheiverin. Joo-o. Mikä helvetin järki, ihan oikeasti?  En tiedä onko mulla mitään kontrollia koko touhuun enään.

Nykyään tekis mieli työntää läheiset ihmiset pois mun läheltä. Olla pitämättä yhteyttä, tiuskia ja antaa nille sellainen kuva että en välitä niistä. Vaikka kyllä, kyllähän mä välitän. Juuri sen takia tahtoisinkin työntää ne pois. En tahdo satuttaa niitä enää enempää. Niin, ja voiko tällainen ihminen muka olla kovinkaan hyvää seuraa? "Näytät masentuneelta" ja "Älä mökötä" on jo liian tuttuja lauseita.

"Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,

tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.


Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.

Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan."

PMMP - Kiitos

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Eikö aikani täynnä jo ois?

Väsynyt,
kylmä,
ontto kuori.
Parina päivänä ollu olo, että en olis edes olemassa.
Ihan kuin olisin jossain hidastetussa filmissä.
Hymyily meinaa saada mut itkemään.
Hengissä oleminen meinaa saada mut itkemään.

Pelottaa, että joku päivä tulee olemaan se kun en enään vaan jaksa elää muiden takia.
Oikeasti, pelottaa.
Oon niin väsynyt.

"Jos mä oon oikee,
miksei peili heijasta mua enää?
Jos oon oikee,
miksen muista omaa nimeänikään?
Kai mä hengitän?"


Ainiin. Tiedättekö miltä tuntuu olla juhlissa se rumin ja lihavin?
Minä tiedän.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Dying to be thin

Kello 02:15
Nyt se alko. Nimittäin elämäni ensimmäinen paasto.
Vähintään 2pv.
Kyllä, mä pystyn tähän.




maanantai 15. heinäkuuta 2013

Who am I to say you need me

Vessanpönttö on täynnä ruokaa ja verta, päässä humisee ja silmissä sumenee, mutta silti jatkan sormien tunkemista kurkkuun.
Jatkan kunnes vatsalaukku on varmasti tyhjä.
Kyyneleet valuvat poskilla.
Ne ovat niin oksentamisesta, kuin myös surusta ja ahdistuksesta johtuvia kyyneliä.
Kun olen valmis, lyyhistun lattialle.
Itken lisää.
Itken niin, että tuntuu että en saa happea.
Minä jopa huudan.
Tätä kaikkea turhautumista, pahaa oloa.
Vatsaan sattuu, kurkkuun sattuu, suussa maistuu veri ja oksennus.
Silti tunnen pienen pienen rauhallisuuden tunteen.
Suljen silmät ja hengitän syvää.
Hymyilen vähän.
Olo on taas hieman parempi.

 Tää sama kuvio toistu tänään kolme kertaa.
Kun makasin sohvalla, itkin.
Kun lappasin ruokaa lautaselle, itkin.
Kun söin ruokaa, itkin,
Kun oksensin ruokaa, itkin.
Kun olin oksentanut, itkin
Sitten tuli se tyhjä, rauhallinen olo mitä tavoittelinkin.
Hetkeksi.
Viimeks oksensin torstaina ja sillonkin kaks kertaa.
Pelottaa, että tästä tulee taas paska tapa.
En tahtois, mutta en mä tiedä mitä muutakaan tehdä. 
Ei oo keinoja hallita tätä ahdistusta.
 Enkä ymmärrä mikä siinä oksentamisessa rauhottaa.
Jos tahdon laihtua niin en syö ja liikun, eli en oksenna yleensä laihduttamisen takia.
Se on keino hallita tätä sotaa mun pään sisällä.
Oksentaminen on kuin väliaika.
Saan hetken hengähtää ennen kuin sota jatkuu taas.
Tosin yleensä ahdistus palaa tuplana.
Mutta mielummin oksentaminen kuin viiltely, eikö?
Sekin kävi nimittäin tänään mielessä ekan kerran ehkä muutamaan kuukauteen.
Pelottaa.
Väsyttää.


Viikonloppu meni festareita kierrellessä.
Mulla oli välillä ihan aidosti kivaa.
Tosin kivointa oli sillon kun olin humalassa.
Plah, alkoholia eli kaloreita kaloreita...
Plus tietty kännissä tulee syötyä tajuamattaan kaikkea paskaa.
 No, mutta parasta viikonlopussa oli kuitenkin se että näin J:n pitkästä aikaa.
Mä rakastan sitä ihan hirveesti.
Mun olo on niin paljon parempi sillon kun saan olla J:n lähellä.




Toi alkoholin käyttö on kyllä sellanen mitä tahtoisin vähentää.
a) melko suurien kalorimäärien takia
b) ittensä nolaamisen takia ja
c) koska häädän ihmiset pois mun ympäriltä.
Oon kuullu tosi paljon paskaa kommenttia mun "lapasesta lähteneestä" juomisesta.
Ihmiset vaan joko katoaa ympäriltä, muuttuu kylmiksi, tai alkaa inhoamaan mua.
Kuulen negatiivisia kommentteja kavereiden kautta, mutta sitten kun kysyn ihmiseltä itteltään niin vastaus on: "Mä oon vaan huolissani"
Niinpä niin. Enpä usko.
Monet luulee, että juon koska se on vaan niin hienoa olla kännissä tai jotain.
No ei, se on vaan toinen ahdistuksenhallintakeino.
Tosin, melko huono sellanen.
Mä myös pidän ittestäni enemmän sillon kun oon kännissä.
Siis en ulkonäöllisesti, mutta persoonana.
Oon iloisempi, pirteempi, nauravaisempi.
En sellanen hirveen ahdistunu, vetäytyny ja masentunu kuten joskus kun en juo.
Pelottavaa, kuinka kukaan ei nää kuoren läpi.
Paitsi ehkä se on kuitenkin ihan hyvä asia...


Reissun vikana päivänä eli sunnuntaina olin selvinpäin.
Sillon huomasin jo heti aamusta mieleen hiljalleen hiipivän ahdistuksen.
Tiuskin muille,
tuijotin huomaamattani tyhjää,
itku oli koko ajan kurkussa,
teki hirveesti mieli alkoholia ja vaan lähteä kotiin.
En nauttinu edes festareista.
Hyvä kun jaksoin käsilläni taputtaa, tai laulaa mukana.
Iloisimmatkin biisit meinas saada mut itkemään.
No, tänäänhän se mun aavistelema romahdus sitten iski.
Kun koetin paeta väsymystä ja ahdistusta nukkumalla, niin se paha olo iski uniin.
Uni oli älyttömän katkonaista.
Parhaiten mieleen jäi unen loppu. Siinä mä tapoin itteni.
 Heräsin hiestä märkänä siinä vaiheessa kun mä tipuin maahan ja kuolin.
Herätessä tuntu, että henki ei kulje.
En tienny mikä on totta ja mikä ei.
Ahdistunu olo jatko vaan suurenemistaan, mikä johti tohon ahmimiseen ja oksenteluun.
Hetkeks helpotti ja nyt ahdistaa taas.
Varmaan oksentaisin neljännen kerran jos kykenisin.
En vaan voi, koska rystyset ja kurkku on auki ja silmät turvonnu ja plaa.
Mitä valittamista mulla oikeasti muka on?
Oma vika.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Sanoo, ettei jaksa ees yrittää

Tuntuu koko ajan siltä että lattia romahtaa alta minä hetkenä hyvänsä.
Sen lattian alla on vettä.
Enkä minä osaa uida.
Tai osaan, mutta en jaksa.
Olen liian väsynyt uidakseni.
Ei vain ole voimia.


Näin tänään kaveria, sanotaan nyt vaikka K:tä.
Käytiin kahvilla ja juteltiin niitä näitä.
K tietää musta kaikenlaista ja sille on helppo puhua.
Se oikeasti kuuntelee.
Se on myös myötätuntonen, mutta ei liian.
Sillä tavalla sopivasti.
Sitä myös kiinnostaa ja se välittää.
Ainakin luulen niin.


No, jossain vaiheesa puheeks tuli yks tapahtuma mistä oon puhunu ehkä yhelle ihmiselle sen tapahtuman jälkeen.
En edes muista miten puheenaihe meni siihen.
Jossain vaiheessa möläytin:
"Niin se sano, että se oli selvästi niiku seksuaalista väkivaltaa ja..."
sitten ajatus katkes täysin.
Muistikuvat välähteli silmissä,
kuulin sen jätkän huohotuksen,
tunsin sen kosketuksen,
koin sen mun paniikin ja pelon.
Oksetus tuntu kurkussa,
sydän alko lyömään hulluna,
posket tuntu olevan liekeissä,
jalat ja kädet alko täristä.
"Öh, en enää muista mitä mun piti sanoa..."
Ääni murtu kappaleiks
Pienen pienet kyyneleet kihos tahtomatta silmiin.
 Hiljaisuus.
K nousee, halaa.
Mä nauran.
Typerä minä,
säälittävä,
arvoton.
Hyi, en ansaitse haleja.


keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Silence

Kukaan ei tunne mua kokonaan.
Ei oikeasti kukaan.
Ette te,
ei psyka,
ei paras kaveri,
ei äiti,
ei kaksoisveli...
ei kukaan.
Oon kaikille vaan puolikas.
En osaa olla kokonainen.
Toinen puoli, jota en näytä, on piilossa.
Varjopuolella, jonne kukaan ei näe.
Ei nyt, eikä varmaan koskaan.

Millon tää kaikki loppuu?

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Honestly I'm exhausted

En vaan kestä tätä kroppaa enää.
En jaksa.
Olin viikonloppuna lempibändin keikalla.
Yleensä oon aina hymy perseessä,
nauran,
nautin.
Nyt tuijotin tyhjä ilme naamalla lavalle.
Yritin, yritin ihan tosissani hymyillä ja olla ilonen.
En onnistunu.
Väsyttää.
Ahdistaa.
 
M: "Onks kaikki hyvin?"
"Joo, on!"
 
No ei, ei todellakaan.
Täs ei oo enää mitään järkeä.

So I'm letting go