Who am I to say you need me

Vessanpönttö on täynnä ruokaa ja verta, päässä humisee ja silmissä sumenee, mutta silti jatkan sormien tunkemista kurkkuun.
Jatkan kunnes vatsalaukku on varmasti tyhjä.
Kyyneleet valuvat poskilla.
Ne ovat niin oksentamisesta, kuin myös surusta ja ahdistuksesta johtuvia kyyneliä.
Kun olen valmis, lyyhistun lattialle.
Itken lisää.
Itken niin, että tuntuu että en saa happea.
Minä jopa huudan.
Tätä kaikkea turhautumista, pahaa oloa.
Vatsaan sattuu, kurkkuun sattuu, suussa maistuu veri ja oksennus.
Silti tunnen pienen pienen rauhallisuuden tunteen.
Suljen silmät ja hengitän syvää.
Hymyilen vähän.
Olo on taas hieman parempi.

 Tää sama kuvio toistu tänään kolme kertaa.

Kun makasin sohvalla, itkin.

Kun lappasin ruokaa lautaselle, itkin.

Kun söin ruokaa, itkin,

Kun oksensin ruokaa, itkin.

Kun olin oksentanut, itkin

Sitten tuli se tyhjä, rauhallinen olo mitä tavoittelinkin.

Hetkeksi.

Viimeks oksensin torstaina ja sillonkin kaks kertaa.

Pelottaa, että tästä tulee taas paska tapa.

En tahtois, mutta en mä tiedä mitä muutakaan tehdä. 

Ei oo keinoja hallita tätä ahdistusta.

 Enkä ymmärrä mikä siinä oksentamisessa rauhottaa.

Jos tahdon laihtua niin en syö ja liikun, eli en oksenna yleensä laihduttamisen takia.

Se on keino hallita tätä sotaa mun pään sisällä.

Oksentaminen on kuin väliaika.

Saan hetken hengähtää ennen kuin sota jatkuu taas.

Tosin yleensä ahdistus palaa tuplana.

Mutta mielummin oksentaminen kuin viiltely, eikö?

Sekin kävi nimittäin tänään mielessä ekan kerran ehkä muutamaan kuukauteen.

Pelottaa.

Väsyttää.

Viikonloppu meni festareita kierrellessä.

Mulla oli välillä ihan aidosti kivaa.

Tosin kivointa oli sillon kun olin humalassa.

Plah, alkoholia eli kaloreita kaloreita...

Plus tietty kännissä tulee syötyä tajuamattaan kaikkea paskaa.

 No, mutta parasta viikonlopussa oli kuitenkin se että näin J:n pitkästä aikaa.

Mä rakastan sitä ihan hirveesti.

Mun olo on niin paljon parempi sillon kun saan olla J:n lähellä.

Toi alkoholin käyttö on kyllä sellanen mitä tahtoisin vähentää.

a) melko suurien kalorimäärien takia

b) ittensä nolaamisen takia ja
c) koska häädän ihmiset pois mun ympäriltä.

Oon kuullu tosi paljon paskaa kommenttia mun "lapasesta lähteneestä" juomisesta.
Ihmiset vaan joko katoaa ympäriltä, muuttuu kylmiksi, tai alkaa inhoamaan mua.

Kuulen negatiivisia kommentteja kavereiden kautta, mutta sitten kun kysyn ihmiseltä itteltään niin vastaus on: "Mä oon vaan huolissani"

Niinpä niin. Enpä usko.

Monet luulee, että juon koska se on vaan niin hienoa olla kännissä tai jotain.

No ei, se on vaan toinen ahdistuksenhallintakeino.

Tosin, melko huono sellanen.

Mä myös pidän ittestäni enemmän sillon kun oon kännissä.

Siis en ulkonäöllisesti, mutta persoonana.

Oon iloisempi, pirteempi, nauravaisempi.

En sellanen hirveen ahdistunu, vetäytyny ja masentunu kuten joskus kun en juo.
Pelottavaa, kuinka kukaan ei nää kuoren läpi.
Paitsi ehkä se on kuitenkin ihan hyvä asia...

Reissun vikana päivänä eli sunnuntaina olin selvinpäin.

Sillon huomasin jo heti aamusta mieleen hiljalleen hiipivän ahdistuksen.

Tiuskin muille,

tuijotin huomaamattani tyhjää,

itku oli koko ajan kurkussa,

teki hirveesti mieli alkoholia ja vaan lähteä kotiin.
En nauttinu edes festareista.
Hyvä kun jaksoin käsilläni taputtaa, tai laulaa mukana.
Iloisimmatkin biisit meinas saada mut itkemään.

No, tänäänhän se mun aavistelema romahdus sitten iski.

Kun koetin paeta väsymystä ja ahdistusta nukkumalla, niin se paha olo iski uniin.

Uni oli älyttömän katkonaista.
Parhaiten mieleen jäi unen loppu. Siinä mä tapoin itteni.
 Heräsin hiestä märkänä siinä vaiheessa kun mä tipuin maahan ja kuolin.

Herätessä tuntu, että henki ei kulje.

En tienny mikä on totta ja mikä ei.

Ahdistunu olo jatko vaan suurenemistaan, mikä johti tohon ahmimiseen ja oksenteluun.

Hetkeks helpotti ja nyt ahdistaa taas.

Varmaan oksentaisin neljännen kerran jos kykenisin.

En vaan voi, koska rystyset ja kurkku on auki ja silmät turvonnu ja plaa.

Mitä valittamista mulla oikeasti muka on?
Oma vika.