torstai 27. joulukuuta 2012

You gotta get up and try try try

Joulu meni päin persettä. Ällöttävää syömistä ja mässäämistä koko ajan: suklaata, laatikoita, kinkkua, suklaata, suklaata, suklaata, karkkia, ruokaa, ruokaa, ruokaa.
Lahjatkaan ei aiheuttanu mussa samanlaista kutkutusta kuten ennen. Paketteja avatessa oli vaan turta ja ärtynyt olo. Sain mm. meikkejä ja vaatekauppojen lahjakortteja. Ne sai mut vaan entistäkin ärtyneemmäksi. En meikkaa nykyään lähes ikinä, koska en jaksa. Vaatteistakaan en enää jaksa välittää. Mikä on kyllä outoa, koska vielä joskus kesällä meikkasin joka päivä huolellisesti ja mietin tuntikaupalla mitä laitan päälle. Omalla tavallaan surullista, että mun uupumus on johtanu tähän että jaksa välittää ulkonäöstäni tai puhtaudestanikaan. Minkäs teet kun ei vaan oo voimia, ja pää on niin täynnä paskaa että sinne ei enää mahdu meikkivaatelaittautumis-ajatuksia.
ps. saitteko kivoja lahjoja?


Ahdistaa. Inhottaa.
Mun olo on kurjempi kuin aikoihin. Silti valehtelen mun parhaimmillekin ystäville;

 "Mitä kuuluu?"
"Ihan hyvää, vähän vaan väsyttää. Heh"
Sitten päälle vielä se petollinen tekohymy, tai kirjoittaessa hymiö.

En vaan pysty olemaan oma itteni enää. En ees sillon kun oon yksin. Sairasta? Oi kyllä.
En enää tiedä kuka, ketä, tai mikä mä oon. Oon ihan hukassa itteni kanssa. En mä ansaitse mun rakkaita ystäviä, en mä ansaitse onnellisuutta, en mä ansaitse apua, en mä ansaitse hyvää oloa tai laihuutta, en mä ansaitse edes teitä ihania lukijoita. Ei, mä en ansaitse mitään.
 Miksikö?
No siksi, koska mä olen virhe. Yksi iso ja lihava virhe.
I make myself sick.


Tekis mieli huutaa,
itkeä,
satuttaa,
jäädä aamusin sänkyyn makaamaan,
näännyttää ittensä kuoliaaksi,
kuihtua pois.
Mutta ei, mun kyynelkanavat on muurautunu umpeen, eikä musta kurkusta tulee enää vaan pihinää. Musta tuntuu että mä jotenkin hiljalleen vaan lakkaan olemasta.


 En oo miettiny mun syömisiä piitkään aikaan. Oon syöny ihan mitä vaan ja ihan niin paljon kun oon vaan tahtonu. Kävin tänään vaa'alla, ja purskahdin itkuun. Kyllä, mun syömisen huomaa vaa'an numeroissa. Hyi helvetti.
Mä päätin että heti kun 31.12.2012 kello lyö 00.00 mun elämä muuttuu. En tahdo syödä enää. En tuhlaa enää rahojani ruokaan, en juomaan. Mä aijon laihtua. Mä tiedän että mä pystyn siihen. Pakko pystyä.
Vai.. mitä mieltä te olette? Tuleehan musta laiha, kaunis, kevyt? Tuleehan?
En tahdo tuottaa teille pettymystä..


Kävin viime viikolla terkkarilla juttelemassa vähän niitä näitä. Kerroin mm. risteilystä, mikä menipäin persettä.
Liian kova ahdistus+liikaa tekohymyilyä+liikaa padottuja tunteita=join aivan liikaa alkoholia ja sain järkyttäviä itkukohtauksia ja selitin ties mitä kaikkea itsetuhoista ja muuta. Morkkis oli ihan älytön.
No, terkkari kuitenkin sano että en sais koskea viinaan. Se aiheuttaa morkkiksia, pahentaa mun masennusta ja aiheuttaa typerää käytöstä. Totta.
Noh, aluks ajattelinkin että oisin ollu uuden vuoden juomatta, muttaaaa.. saa nyt nähdä.
 Mitä te teette uutenavuotena? Onko teillä jotain uudenvuodenlupauksia?
Ite vietän uudenvuoden pmmp:n keikalla.
I hope know it 'll be great :)


Niin ja loppuun vielä yllärikuva, apua.
Vaikka tälleen 100 lukijan (Älytöntä! En ois ikinä uskonu ) kunniaks, hih.
Ihanaa olla pallonaamasilmäpussimörkö..


Pärjäilkäähän rakkaat

perjantai 14. joulukuuta 2012

La la land

Mitä ihmettä? Teitä ihania on jo 90! Ette arvaa kuinka paljon piristitte mun päivääni
Ihan meinaa itkettää kun pahan oloni takia en jaksa tai saa vaan aikaseksi kirjoitettua tänne.
Voi  teitä, rakkaat.

Mä lähden tänään risteilylle. Pitäkää tekin oikein hauska viikonloppu!

-Tyttö

torstai 13. joulukuuta 2012

I can't do this

"I was left to cry there 
Waitin' outside there 
Grinnin' with a lost stare 
That's when I decided
 Why should I care? 
'Cause you weren't there when I was scared 
I was so alone"

Avril Lavigne - Losing grip 

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kiitos kun liiankin kauan jaksoit mua

Anteeksi, oon niin pahoillani.
En vain ole jaksanut kirjoittaa.
Kuinka jaksaisin, kun en jaksa edes leipää voidella, edes hampaitani pestä.
Mä en tiiä mitä mä teen.
 
Anteeksi.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Vastauspostaus!

Pituus ja paino?
- Pituus 163cm ja paino varmaan 100kg. Juu no ei, paino jotain 50-60kg. En oo uskaltanu käydä vaa'alla pitkään aikaan..
Millä luokalla oot ja jos oot lukios nii ooks aatellu kirjottaa ylppäreis jotain?
- Oon abiturientti, ja ensi keväällä olisi tarkoitus kirjoittaa terveystieto ja psykologia. Ensi syksynä lyhyt matematiikka, äidinkieli ja englanti. Olen siis kolme ja puolivuotinen.

Minkä ikäisenä itse tajusit olevasi masentunut tms?
- Vanhempien eron aikaan, eli 9-vuotiaana mun olemus ja mieliala tais kääntyä vähän laskuun. Huomattava lasku tuli 15-vuotiaana.

Milloin aloitit terapian/psykalla käynnit?
- 2011 maaliskuussa aloin käymään nuorten kriisipisteessä, ja 2011 elokuussa psykologilla nu.psy.polilla.

Ymmärtääkseni ratsastat, kauan oot ratsastanu?
- Kyllä ratsastan. Aloitin 2007 tammikuussa alkeiskurssin.

Millasista hepoista tykkäät?
- Yhteistyöhaluisista, reippaista, jopa vähän kuumenevista hevosista.

Onko sulla lemmikeitä? Jos on, mitä?
- Asun isäni luona, ja täällä ei ole lemmikeitä. Äidilläni on kissa ja koira.

Jos ei, mitä elukoita haluisit?

- Tahtoisin isäni luo koiran. Koiran tahtoisin myös sitten kun muutan omilleni.

Lempiyhtyeesi/artistit (jos on monta kaikki vaan tulemaan)
- Lempibändini on ehdottomasti PMMP

Lempikirjasi (jos tykkäät lukea)?
- Pienenä luin paljon heppakirjoja ja muita, mutta nykyään en pidä lukemisesta. Lempikirjaakaan ei oikein tule mieleen..

Lempivuodenaikasi?
- Kesä, ehdottomasti!
Mistä kaikki masennus yms alkoi?
- Vaikea sanoa... lapsuuden kokemuksista, kiusaamisesta, huonosta itsetunnosta, sen takia että mulla on suurempi mahd. sairastua masennukseen kuin ihmisillä yleensä... en tiedä.

Onks sul paljo sisaruksii ja minkä ikäsii ne on?
- On paljon!
Isovelipuoli 28v
Isosiskopuoli 26v
Isosisko 21v
Isoveli 20v
Kaksoisveli 18v
Pikkusiskopuoli 3v
Onko sua kiusattu?
- On

Haitko itse apua? 
- En, P auttoi.

Kiinnostaisi tietää, miten jouduit/pääsit hoidon piiriin (kerroitko ite vai kaverit vai miten)?
- P auttoi minut ensin nuortenkriisipisteeseen, ja sieltä laitettiin parin käynnin jälkeen lähete nu.psy.polille.

Mikä oli muutenkin silloinen tilanne?
- Olin todella maassa, väsynyt ja hukassa. Silloin en kuitenkaan vielä satuttanut itseäni enkä vammaillut syömisten kanssa.
Miten vanhempasi suhtautuivat?
 - Saivat tietää kaikesta vasta 2012 maaliskuussa, koska silloin polilla tuli puheeksi lääkitys ja sitä alaikäisyyteni vuoksi voitu antaa ilman vanhempien suostumusta.

_______________________________________________________________

Kiitos kaikille ketkä laittoivat kysymyksen, ja kysykää vaan rohkeasti tarkentavia kysymyksiä jos vastasin liian suppeasti. :)

Olette ihania!!

PS. tuli tossa viikonlopun aikana täytettyä 18vuotta, hih!

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kysymyksiä tulemaan!

Eli kysykää ihan mitä vaan, niin teen maanantaina vastauspostauksen missä vastailen teidän kysymyksiin!

:)

tiistai 13. marraskuuta 2012

Hyvästi

Tää teksti on kirjotettu sitten ihan itkuparkupotku fiilingeissä eli en lupaa että tästä tajuaa mitään

Olen fyysisesti hereillä aamusta iltaan.
Olen paikalla.
En ole kuitenkaan henkisesti läsnä.
Olen jossain aivan muualla.
Kun vitsailen ja nauran kavereideni kanssa, olen henkisesti kotonani peiton alla itkemässä.
Kun syön ja hymyilen, olen henkisesti kotonani puristelemassa läskejäni, tökkimässä mahaani ja itkemässä peilikuvalleni.
Tuolle ällöttävälle, rumalle peilikuvalle. Ihmiselle, joka itse pilaa itsensä.
Hyi.
Oppitunneilla kirjotan muistiinpanot, katson opettajaa hänen puhuessaan, viittaankin jopa joskus, mutta henkisesti itken. Itken että en saa aivojani hereille ja keskittymään.
Ärsyttää. Inhottaa.
Jokainen työ jonka jätän rästiin,
jokainen kaverien kanssa sovittu tapaaminen minkä perun,
jokainen suupala jonka otan,
jokainen viilto tai mustelma minkä teen..,
saa mut inhoamaan itteäni aina vähän lisää.





Oon niin oksettava ja lihava, että mun ei pitäis saada olla täällä viemässä kauniilta ja ihanilta ihmisiltä tilaa...

tiistai 6. marraskuuta 2012

Kuuleeko kukaan?


"Voisko joku auttaa
Miksi täällä kaikki on niin julmaa?
Kuuleeko kukaan?"
 Kaija Koo - Siellä jossain 

Oon sanonu tän varmaan miljoona kertaa; mulla on ihan järjettömän paha olla...

maanantai 5. marraskuuta 2012

Oon rikki, korjaa mut pois

Tänään oli hoitoneuvottelukokous. Jännitin taas niin pirusti. Oli lähellä ettei mun aamupala (jogurttia, mikä mun oli pakko syödä koska äitipuoli ja isä oli keittiössä) tullu ylös. Mua aina oksettaa ihan hirveesti kun jännitän. No, mut se matka sinne sairaalalle olikin ihan oma juttunsa sitten. Kun iskä sai auton kaarrettua pois pihasta niin se alko:

i: "Haluutko kertoo sun nilkkojen jälkien tarinan?"
m: "Täh? Mitkä? Mitä?"
i: "No ne jäljet sun jaloissa. Mistä ne on tullu ja millon?"
m: "Ei sillä oo väliä"
i: "No millon sä oot ne tehny ja miks?"
Selvästi siis ties et ne on ite aiheutettuja
m: "Ei sillä oo mitään väliä"
i: "Kuinka vanhoja ne on?"
Päässä vilahteli kuvia parin päivän takasesta viiltelykerrasta ja kaikista niistä monista muista kerroista melkein kahen vuoden ajalta
m: "Jostain keväältä"
i: "Mutta miks?"
m: "No en mä jaksa enkä tahdo puhua siitä"
i: "Halusitko tehdä vaan kauniit jäljet vai halusitko tappaa ittes"
Tässä vaiheessa oli lähellä etten avannu auton ovea ja hypänny ulos autosta. Kauniit jäljet? Tappaa itteeni? a) En viiltele niiden jälkien takia, ja b) jos tapan itteni niin mulla on siihen päässä kyllä paljon helpommat keinot
m: "Älä oikeasti jaksa"
i: "Pitäähän sun puhua!"
m: "Kyllä mä puhun mutta en sulle!"
Loppumatka menikin sitten hiljaisuudessa

Kokous ei ite ollu mitenkään kovin erikoinen loppujen lopuks. Puhuttiin tiiviimmän terapian mahdollisuudesta ja sovittiin että meen huomenna verikokeisiin. Jesjes tää suomen terveydenhoito. Ensin annetaan yli puoleks vuodeks masennuslääkkeet ja sit aletaan ajattelemaan että hmm, jos väsymys johtuiskin jostain kilpirauhastista tai muusta. Just joo. No, mutta minä pistämiskammoinen varmaan pyörryn huomenna... ja saan kerrankin luvalla olla syömättä aamupalaa (täytyy paastota ennen verikoetta).



Kokouksen jälkeen iskä heitti mut lukiolle. Heti kun vaan sain takin pois päältä ja pääsin istumaan lukion aulaan naulakoiden viereen niin tunsin että itku tulee. Siinä sit vollotin yksin hetken aikaa ja just kun olin saanu kyyneleet pyyhittyä ja vähän kerättyä itteäni niin M tulee ulkoota siihen aulaan: "Moi! Sori etten eile kerenny näkee. Onks sul hypäri?" Muistan vaan sopertaneeni jotain: "Öö ei se mitää ja ei mul hypärii mut polilta tulin ja en tahdo enkä pysty mennä tunnille mut pitäis" ja samalla kyyneleet kihos taas mun silmiin. Peitin sit automaattisesti äkkiä mun kasvot koska en pystyny enää pidättelee sitä itkua. Kaveri tuli siihen ihan sekunniks. Halas nopeesti: "Älä itke, mun täytyy ny mennä", ja kiirehti tunnille. Jäin siihen yksin itkemään.



Ketä ihminen jättää itkevän kaverinsa yksin? Öh, ei kukaan. Jos M olis itkeny käytävässä niin olisin jääny siihen ja puhunu ja halannu, vitut vaikka olisin myöhästyny tunnilta. Kai se opettajakin nyt olis ymmärtäny jos M olis selittäny myöhästymisen tunnin jälkeen? Mutta ei, mun kaverit onkin sellasia että ne hylkää sillon kun niitä eniten tarttis. Tossa hetki sitten laitoin viel fb'ssä M:lle "Sorry about this morning.." ja vastaus oli: "Ei se mitään". No mut tiedänpä nyt että en käytä hirveesti mun aikaa tai energiaa M:ään, jos sekään ei muhun... ja jos se ei edes kerta oo mun vierellä sillon ku sitä tarttisin. Uah. Alkaa taas itkettää. Tuli tänään päivällä tosta jutusta vaan niiiin hyljätty olo. Aloin muutenkin sit miettimään mun kavereita ja "kavereita". Täällä mun kaupungissa ja koulussa mun "kaverit" on sellasia että en voi millään tavalla olla oma itteni. Jos mulla on esim. sellanen päivä että en jaksa meikata, niin heti siitä tulee kommenttia. Tuntuu että mun kaikki kaverit asuu jossain aivan liian kaukana (J). Tahtoisin niin kaikki kaverit ympärille tällasina päivinä (joita on ihan liikaa) kun tuntuu että missään ei oo mitään järkeä ja olo on näin yksinäinen.


"Mulla on niin iso ikävä sua
Sade kylmä sisälleni hakkaa
Ja mulla on niin iso ikävä sua
Muu olemasta lakkaa
Ikävä on mulla ilman sua"

tiistai 30. lokakuuta 2012

Ei yksinäinen unta saa

Mä en kestä. Mä en jaksa. Itkettää vaan ihan koko ajan koska on niin paha olla ja stressaa kun on liikaa asioita mitä pitäisi muistaa ja osata ja tietää. Mä oon ihan hajalla.


Oon syöny tänään ihan mun "sääntöjen" mukaan, mut silti tuntuu että liikaa? Aamulla söin yhen leivän (80kcal) ja illallisella perus salaattia aika ison annoksen ja siinä oli vähän myös makaronia ja jauhelihaa (väh. 200kcal?). Oon tänään pyöräilly kouluun ja takasin ja lisäks tallille ja takasin (yht. 8km) ja sit tallilla ratsastin tunnin. Kulutuksesta ei mitään hajua, mutta olo on ihan kamala. Oon huomannu että aina kun mulla on vatsa tyhjä ja nälkä, niin mun olo on yleensä itseasiassa tosi hyvä. Tai jotenkin tunnen itteni sillon paremmaks ihmiseks? Sillon kun mulla on vatsa ihan normaalissa määrin täys, ei ähky, niin mun olo on ällöttävä ja heti lihavempi ja rumempi Pitäis vaan olla syömättä kokonaan.

Mä en tiedä yhtään mitä mun pitäis tehdä. Ärsyttää että toikin lause tuntuu kirjotettuna niin... pieneltä ja merkityksettömältä. Jos joutuisin sanomaan ton jollekin ihmiselle ääneen niin en pystyis varmaan pidättää itkua. Toivon että voisin sanoa sen äänneen teille kaikille. Huutaa. Itkeä. Kiskoa hiuksia. Puristaa kynnet mun ihoon. Toivon et voisin jotenkin näyttää sen epätoivon mikä mun sisällä myllertää ja nakertaa mua. Mut ei, en mä osaa enkä voi.

"Niin sataa raskaat pisarat,
puiden oksat taipuvat
ja sun päätä maata kohti ajatukset painavat
Telkkarissa kerrotaan, kuinka painoa pudottaa
Uutisissa ollaan taantumasta hyvin huolissaan
Kysyt, miksi kannattaa jäädä tänne jatkamaan,
mihin meitä tarvitaan, kun oikee ja hyvä aina maahan poljetaan.
Miks sen täytyi tehdä niin, sen jota paljon rakastettiin.
Kysyt miksei mekin voitais lähtee täältä helvettiin.

Toiset lähtee, toiset jää.

Ne jää tänne yrittämään, tulla toimeen keskenään, aivan kuin eilenkin.
Toiset lähtee, toiset jää
"

Haloo helsinki! - Toiset lähtee toiset jää

En enää teidä oonko mä se joka jää, vai se joka lähtee.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Help me

Ihan ensimmäiseksi pahottelen että en oo kirjotellu. Tosiaan olin viikon etelässä perheen kanssa, niin en siellä päässy kirjottelemaan. Niin, ja mietin tossa reissun aikana just sitä kuinka ihania te kaikki ootte.  Laitan tänne nyt ekan oman kuvan (apuaaa). Tässä kuvassa olen minä ja mun rakas pikkusiskoni rannalla vikana iltana (mä oon toi valtava pallo kuvan vasemmassa reunassa, ei varmana jää huomaamatta).


Reissu oli kokonaisuudessaan ihan ok. Sää oli melko epävakaata, mutta pari lämmintä rantapäivääkin onneks oli. Ahdistaa vaan se järkyttävä ruuan määrä mitä tuli siellä syötyä. Kaikki ruoka oli siellä myös paljon suolasempaa ja reilusti öljysempää kuin suomessa. Hyi. Hyvä oli sit siellä koettaa olla itsevarmana bikineissä ja muissa shortseissa ja topeissa kun tuntuu että läskiä tursuu joka suunnasta ja oli koko ajan tosi täys olo. Huomisesta lähtien jatkankin samaa linjaa kuin ennenkin, eli syön joka päivä vaan päivällisen jos ei oo ihan pakko syödä muulloinkin jotain. Joskus saatan ottaa aamulla leivän tai pari jos nyt on ihan pakko... mun itsekuri kun on mitä on.



Huomenna kouluun. Tää ahistus on ihan valtava. Mun liikunnanope soitti ennen syyslomaa mun iskälle yhdestä liikunnankurssista jonka joudun käymää uudestaan koska mulla oli liikaa poissaoloja. Noh, mun iskä sitten päätti kattoa wilmaa ekan kerran mun koko lukio aikana, ja kappas. Siellä oli ihan muutama selvittämätön poissaolomerkintä kun oon lintsannu niin paljon. On sanonu että jos mulla tulee ykskin poissaolo vielä, niin tulee rangaistus. Mun pitää siis istua joka ikinen oppitunti koulussa? Kuinkas se onnistuu kun itkettää? Tai kun tuntuu että kaikki romahtaa? Tai kun tuntuu että istuu siellä turhaan koska tappaa ittensä kuitenkin? En tiedä kuinka tuun selviimään. Lisäks mun iskä saa varmaan pian selville että oon väärentäny sen nimmarin lukemattomia kertoja mun poissaolojen selvityksiin. Se tappaa mut, se niin tappaa mut. Tai no, ei mua haittaa yhtään vaikka tappaiskin.


 Vittusaatana tää oleminen täällä on niin paskaa. Koko reissun ajan oon vaan pidätelly tätä itkua ja ahdistusta ja nyt se kaikki kasaantunu paha olo tahtois tulla ulos. Mä en tiedä kuinka mä pystyn käsitellä sen kaiken. En tahtois satuttaa. Tahdon satuttaa, tahdon niiin paljon. Nyt mun ei tarvii hyppiä vähissä vaatteissa kuin vasta ens kesänä. Siispä miks en vaan hakis veistä ja nauttis siitä veren määrästä? Tai saman tien voisin vaan vetää kaikki maholliset lääkkeet ja muut naamaan ja lopettaa kaiken heti.

Onkohan tässä maailmassa ketään ketä oikeasti vois auttaa mua muuttumaan, parantumaan?

perjantai 19. lokakuuta 2012

Don't forget

Niin vähän jäljellä, mutta niin vähän aikaa.
Tai siis 1kg, mutta vain 3pv.

Hmh, turha tämäkin.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

I don't know who I am anymore

Mua inhottaa hirveesti että mun blogi on tällanen. Valitan, valitan ja valitan. Miks mä en vois kirjottaa tänne aina kaikkea siitä kuinka mun elämä on niin mahtavaa ja hienoa? Hah, no ehkä siks että mun elämä ei oo mitenkään mahtavaa tai hienoa. Mun elämä on täyttä paskaa, ja jokanen päivä mä taistelen että mä en huku tähän kaikkeen paskaan. Jep, valitusta taas.


Oon niin pahoillani että en oo kirjottanu tänne pitkään aikaan mitään paria riviä pidempää. Mulla on vaan ollu älyttömän rankkaa. Olo on koko ajan tosi vetämätön ja itken ainakin pari kertaa päivässä. Joka päivä on tuntunu siltä että en enää jaksa huomista, siltä että ois pakko luovuttaa. Noh, tässä mä nyt kumminkin oon. Tuijotan väsyneillä silmillä tätä näyttöä ja koetan saada joitain ajatuksia siirtymään aivoista tähän tekstiin. Äh, niin vaikeeta. Ajatus ei vaan oikein kulje ja mun keskittymiskyky on älyttömän huono. 



Ajattelin tossa P:n kanssa, että P soittais mun isälle perjantaina ja koettais vähän puhua sille. Josko se vähän heräis kun joku muu puhuu sille mun pahasta olosta. Mua se kun ei oikeen kuuntele tai edes koeta ymmärtää.. kusipää. Tiistainakin se sano vaan että "Ihan uskomatonta" kun sanoin sille että en jaksa mennä harrastukseen, koska oon opiskellu matikkaa 8-10 ja ollu koulussa 11-16. Niin ja oikeastihan mun väsymys ei johtunu vaan siitä koulupäivästä ja pakollisesta matikan opiskelusta, vaan myös mun huonosti nukutuista öistä ja ihan mun henkisestä huonosta olosta. Oon varmaan viikon ajan joka päivä juossu mun huoneeseen että voin itkeä, mutta sitten en ookaan antanu ittelleni siihen lupaa. Haukon vaan henkeä ja koetan estää kyyneleitä valumasta, epäonnistun aina. En vaan ymmärrä miks en vois antaa kyyneleille samantien lupaa tulla? Oon outo. Oliko uutta..



Ajattelin pistää välit poikki muutamaan kaveriin. En sen takia että mä olisin niille vihanen jostain, vaan sen takia että mä en halua satuttaa niitä. En kestä sitä kuinka ne joutuu kattomaan ja kuuntelemaan mua kun oon näin palasina koko ajan.. Ehkä voin olla niitten kaveri sitten kun oon terve, mutta en vielä, en nyt kun oon sairas.



PS. Syysloman tavoite paino lähestyy (54 alkava luku)! Vielä 1,5kg.. :)

maanantai 8. lokakuuta 2012

Huomio kaikki!

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Missä mitenpäin täytyisi olla

En pysty käsittelemään tätä tunnetta mikä mulla on. Se on koko ajan läsnä, ja vähän väliä ottaa kylmillä käsillään kiinni mun kaulasta ja kuristaa. On niin vaikea hengittää ja olla. En tiedä mitä tehdä. Tahdon tästä tunteesta ja olosta eroon... keinolla millä hyvänsä.


Ainiiiin, näin viime yönä taas unta että tapoin itteni.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

I don't know anything at all

Pakko kirjotaa uudestaan. Tää mun läskiahdistus vaan pahenee koko ajan, kun kertaan mun päässä uudestaan ja uudestaan mitä mä oon syöny tänään:
-Ihan vähän kinkkukiusausta
-Salaattia (missä tomaattia kurkkua tonnikalaa)
-Kasvispihvejä 2kpl
-Ranskalaiset
-Nachoja puoli pussia (200g)

Tiedän, teidän. Hyi helvetti. Oksettaa, oksensinn ja oksennan. Kumpa mulla olis joku ihana ihminen joka oikesti tietäis miltä tällanen jokapäiväinen kamppailu tuntuu. Ällöttää istua tässä penkillä, kun tunnen mun vatsa- ja kylkimakkarat. Voisin ottaa veitsen ja leikata ne pois. En enää edes pysty nukkumaan muuten kuin mahallani tai selälläni. Kyljellään nukkuessa tunnen kuinka valtava mun maha on.
 Tänään aamulla kävin vaa'alla ja se näytti 57Kg - joten itkin. Milloin mun ajattelu oikeasti muuttui näin ruoka ja ulkonäkö keskeiseksi? Täähän on ihan sairasta.
Tein tällasen yks päivä. Ruksitin 19/20. Mitä helvettiä? Ei mulla oo syömishäiriötä? Tahdon vaan olla laiha.


 




Itkettää. Tahtoisin olla niin laiha ja kevyt, että voisin lentää. Niin kevyt, kuin lintu. Tai perhonen. Tahtoisin niiiin kovasti olla laiha.

Who am I to say you need me

läski läski läski läski läski läski läski läski läski läski
Kuinka saisin mun ajatukset hiljenemään? Tätä mun läskiläski-ahdistusta lisää se, että tiedän että en saa kevääseen asti pukeutua löysiin vaatteisiin. Alle kolmen viikon päästä on nimittäin meijän perheen yhteinen etelänmatka, ja mun pitäis siellä näyttäytyä bikineissä ja shortseissa? Ei ei ei, en tahdo!




Kuinka mun olo voi olla näin lihava koko ajan? Kuinka pystyn syödä koko ajan? Miks mulla ei ole itsekonrtollia? Auttakaa joku, en kestä enää elää tän näkösenä. Mun on pakko laihtua. Syyslomaan mennessä mä saan painaa max.55kg tai... mä en tiedä mitä mä teen.

Mä oon vaan kasa läskiä ja luuta, ei mulla oo merkitystä tai arvoa.

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Every morning I wake up and feel pain

Itkettää. Karseet vierotusoireet kun en oo nyt kolmeen päivään syöny lääkkeitä. Ne loppu ja mulla ei oo rahaa ostaa lisää. Hahah, niinpä. Voisin tappaa itteni ihan vaan tän olon takia; oksettaa, huimaa, kihelmöi ympäri kehoo, raajoista lähtee välillä tunto, näkökenttä heittää volttia... tosi inhottavaa.


It started out as a feeling

Yksin kotona. Voin tehdä mitä haluan. Oisko nyt se hetki kun mun pitäis luovuttaa?



"I have to go
And leave you alone
But always know
Always know
Always know that I love you so
I love you so
"
Avril Lavigne - Goodbye lullaby

torstai 27. syyskuuta 2012

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa..?















Mulla olis vaan niiin paljon sanottavaa...