sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Every morning I wake up and feel pain

Itkettää. Karseet vierotusoireet kun en oo nyt kolmeen päivään syöny lääkkeitä. Ne loppu ja mulla ei oo rahaa ostaa lisää. Hahah, niinpä. Voisin tappaa itteni ihan vaan tän olon takia; oksettaa, huimaa, kihelmöi ympäri kehoo, raajoista lähtee välillä tunto, näkökenttä heittää volttia... tosi inhottavaa.


It started out as a feeling

Yksin kotona. Voin tehdä mitä haluan. Oisko nyt se hetki kun mun pitäis luovuttaa?



"I have to go
And leave you alone
But always know
Always know
Always know that I love you so
I love you so
"
Avril Lavigne - Goodbye lullaby

torstai 27. syyskuuta 2012

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa..?















Mulla olis vaan niiin paljon sanottavaa...

tiistai 25. syyskuuta 2012

Mä olen aina paikalla, mutta läsnä en

Tietokoneen ruudulla valkosta, tyhjää. Kursori vilkkuu. Pää täynnä kaikkea. Kyyneleet valuu. En vaan saa mitään kirjotettua tähän. Tuntuu vaan että en saa happea. Pyörryttää.


Mun tää heikkous vaan satuttaa muita. Vai satuttaako? Entä jos kaikille onkin ihan sama? Kuolemistakin oon miettiny. Kuka mun hautaijaisiin tulis? Ketä itkis? En tiiä, enkä mä tiiä onko sillä loppujenlopuks edes väliä. En mä koe olevani mitenkään ainutlaatuinen. Eikä kuolema nykyään edes oikeastaan pelota kuten joskus pienempänä. Paitsi en mä voi kuolla tällasena; lihavana. Tahdon olla hento ja pieni, sitten kun joskus kuolen.


Mua pelottaa. En vaan haluis istua ja odottaa sitä päivää kun mä väsyn tän elämän vaatimuksiin ja mun omaan oloon. Välillä, kuten nyt, tuntuu vaan niin vahvasti siltä ettei se oo kauheen kaukana. Mun pinta alkaa säröillä, ja musta tuntuu että en pysty enää peittämään kaikilta tätä mun oloa, ahdistusta ja kyyneliä. Mitä sitten käy, kun mun kulissit kaatuu ja pinta murtuu kokonaan? Miks ei joku vois tulla tähän mun viereen, ottaa syliin ja kertoa että kaikki kääntyy vielä joskus hyvin? Että tää mun olo ei oo pysyvä? Että mun ei tarvitse luovuttaa? Niin, miksi?

Mä en vaan tiedä mitä tehdä tai kenen puoleen kääntyä.


Eikö kukaan voi meitä pelastaa?

Ahdistaa. Ihan hirveesti. Kuinka mun mielialat voi mennä näin? Tänään päivällä olin vielä ihan ilonen kun olin kaverin kanssa kaupungilla, mut nyt oon jo ihan hyppäämäs junan alle tai jotai. Eikä mulla oo tällä hetkellä taaskaan ketään kelle puhua. Viime psyka käynnistä jo kaks viikkoa, ens aika vasta kahen viikon päästä. Kuinka mä jaksan sinne asti? Ainiin, en oo taaskaan syöny ees mun lääkkeitä. Karsee huimaus ja huono-olo koko ajan. Mä tahdon vaan pois täältä. Nyt. Uskokaa jo.


70? Huiii, olette ihania..

torstai 20. syyskuuta 2012

Take me home

En tiedä kuinka kehtaan kirjoittaa tän tänne, mutta aamupaino 55.5kg. No, onhan se vähemmän kuin 59.5kg mistä lähdin liikkelle mutta silti aivan liikaa. Hyi helvetti. En mä voi kelvata kenellekään tällasena. En perheelle, en kavereille, en jollekin tulevaisuuden poikaystävälle, en itelleni. En tahdo syödä. En enää yhtään. Pakko on, kun vanhemmat tietysti pakottaa.

Onko edes täydellinen vartalo?
Mulla on nyt koeviikko meneillään. Nytkin mulla on koneella auki netti, spotify ja open office writer.. pitäis huomiseks kirjoittaa ussan esitelmä perhe- ja lähisuhdeväkivallasta. Mulla on muutenkin aina vaikeuksia saada työt alkuun, mutta nyt tää esitelmän aihe vaikeuttaa alottamista vielä enemmän. Heti kun näenkin sanan perhe- tai lähisuhdeväkivalta, niin tulee mieleen mun isäpuoli, huuto, veri, mustelmat, valehtelu, pelko, itku... En halua ajatella menneitä. Ahdistaa. Eikä ole ketään kelle puhua. Taaskaan..


Kävin tiistaina terveydenhoitajalla puhumassa. Sanoin että en saa nukuttua, oon ihan loppu, enkä tiedä miten jaksan ens psykologikäyntiin asti. Siinä sit puhuttiin jostain muustakin, ja sano että voin mennä sinne puhumaan sillon kun siltä tuntuu. Terkkari oli kyllä ihan älyttömän mukava. Tosi, sillä oli vähän sama ongelma kun kaikilla: "En mä oikein tiedä miten voisin autta.." Niinpä niin. Sitten ku tarkemmin miettii niin mitä se puhuminen ja sanat edes auttaa?



Yeah, vitun hieno elämä.

ps. Tämän ajattelin kattoa tänään. Katsokaa tekin ihmeessä jos teitä yhtään kiinnostaa.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Pyydän: "Jäisit tähän" Salaa toivon että meet

Kuinka tätä itseinhoa ja ällötystä vois sietää? Tekis mieli hukuttaa itteni vaikka ämpäriin. Ihan sama, jotain. Tää on vaan niin sietämätöntä ja jatkuvaa, että mä pimahdan varmaankin kohta. Minä, eikä kukaan muukaan osaa auttaa mua.


Kaikki on nyt ihan hirveen sekavaa, ja oloa ei helpota se että oon kai vähän ihastunu. Kyllä. Hemmetti. Mulle sanottiin lääkärissäkin että jos masentuneena tuhlaa energian poikiin, niin kyllä kaikki tietää miten siinä käy. Mä en tiedä mitä pitäis tehdä. Enhän mä voi edes olla valehtelematta sille jätkälle. Vähän väliä tulee suusta pieniä valkosia valheita. Tosi inhottavaa. En voi olla oma itteni. Mitä mun pitäis tehdä?


Oon syöny liikaa. Taas. Hyi. Nykyään täys olo on mulle sama kuin tikku sormessa, roska silmässä tai kivi kengässä. Kun se on olemassa, niin koko ajan on inhottava ja ällö olo. Siitä haluu eroon vaan niin nopeasti kuin mahdollista. Mikäköhän on nopein keino päästä täydestä olosta eroon? Niin. Ehkä mun pitäis vaan olla syömättä kokoaan. Olis vähän parempi olo. Tää yks jätkä sano pitävänsä erityisesi pienikokoisista tytöistä.. ja mä oon ihan valtava, en ole pientä nähnykään. Oi, kuinka oikeasti haluisinkaan laihtua niin pieneksi että pienikin kosketus voisi rikkoa mut. Tahtoisin olla pieni ja hento, kaunis.


"I wish I had someone to guide me
and pull me up
'cause the lights can't find me"
The rasmus - Stranger

maanantai 17. syyskuuta 2012

No you don't know what it's like to be me

Mä alan olla jo aika loppu. Tuntuu että en millään jaksa aaaina uutta huomista. En saa enää iltasin kunnolla unta, joten oon koko ajan vaan väsyneempi. Aamulla herään itku kurkussa, päivällä oon itku kurkussa, ja illalla sit itken kaiken pois ja toivon että olisin vaan ihan jossain muualla kuin täällä. Eilen juna-asemalla kävi päässä alle hyppääminen. Sairasta. Mä vaan murenen koko ajan enemmän ja enemmän. Mitä käy sitten kun oon palanu loppuun ja oon murentunu kokonaan?


Jäin eilen melkeen kiinni mun syömis+oksentelu-jutusta. Onneks en kuitenkaan. (Jos jotain kiinostaa tietää enemmän niin voi kysyä, en nyt jaksa tähän selittää. Sori) Siitä iski vaan sitten hirvee ahdistus ja itkin varmaan neljä tuntia. Aamulla menin kahdeksaks kouluun ja voi huhhuh.. olisin oikeasti siinä koulumatkalla voinu hypätä auton alle. Menin kuitenkin sitten sinne kouluun. En muista millon olisin viimeks ollu koulussa noin lähellä itkua.


Mä haluaisin oikesti niin kovasti kirjottaa tänne jotain sellasta että "Mulle kuuluu tosi hyvää", "Oon ilonen" ja muuta, mutta kun asiat ei vaan ole niin. Mulle riittää että pidän koulussa, kotona, kavereiden kanssa ja harrastuksessa tekohymyä naamalla. Täällä mä en jaksa enkä voi feikata.


Kertokaa mitä mun pitäis tehdä?

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Do you have to make me feel like there's nothing left of me

Mun olo on ihan sietämätön.
Kamala.
Enkä keksi yhtään adjektiivia joka kuvais tätä mun oloa. En mitenkään osaa kertoa ihmisille millanen mun olo on. Tekis mieli vaan huutaa, huutaa ja vaikka hypätä jostain. Mä en oikeasti tiedä mitä mun täytyis nyt tehdä, että selviin hengissä.




Mä vaan niin tahtoisin mennä..
Tää on liian raskasta.