tiistai 25. syyskuuta 2012

Mä olen aina paikalla, mutta läsnä en

Tietokoneen ruudulla valkosta, tyhjää. Kursori vilkkuu. Pää täynnä kaikkea. Kyyneleet valuu. En vaan saa mitään kirjotettua tähän. Tuntuu vaan että en saa happea. Pyörryttää.


Mun tää heikkous vaan satuttaa muita. Vai satuttaako? Entä jos kaikille onkin ihan sama? Kuolemistakin oon miettiny. Kuka mun hautaijaisiin tulis? Ketä itkis? En tiiä, enkä mä tiiä onko sillä loppujenlopuks edes väliä. En mä koe olevani mitenkään ainutlaatuinen. Eikä kuolema nykyään edes oikeastaan pelota kuten joskus pienempänä. Paitsi en mä voi kuolla tällasena; lihavana. Tahdon olla hento ja pieni, sitten kun joskus kuolen.


Mua pelottaa. En vaan haluis istua ja odottaa sitä päivää kun mä väsyn tän elämän vaatimuksiin ja mun omaan oloon. Välillä, kuten nyt, tuntuu vaan niin vahvasti siltä ettei se oo kauheen kaukana. Mun pinta alkaa säröillä, ja musta tuntuu että en pysty enää peittämään kaikilta tätä mun oloa, ahdistusta ja kyyneliä. Mitä sitten käy, kun mun kulissit kaatuu ja pinta murtuu kokonaan? Miks ei joku vois tulla tähän mun viereen, ottaa syliin ja kertoa että kaikki kääntyy vielä joskus hyvin? Että tää mun olo ei oo pysyvä? Että mun ei tarvitse luovuttaa? Niin, miksi?

Mä en vaan tiedä mitä tehdä tai kenen puoleen kääntyä.


2 kommenttia:

  1. Kumpa mä olisin nyt siellä halaamassa sua:( On nii voimaton olo ku en pysty mitenkään auttamaan:( enkä osaa edes sanoa oikeen mitään. Sun pitäis saada puhuttua jollekin ammattilaiselle sun oikeesta oosta!

    Paaljon voimia, ja iiiiso kaukohali♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kyllä mä käyn psykologilla.. mut ei tunnu aina riittävän.

      Poista