sunnuntai 23. elokuuta 2015

Tee mitä ikinä haluat mulle, ihan rauhassa. Kunhan et koskaan luule, että haluan sua.

Oon nyt tuijottanut varmaan puoli tuntia vilkkuvaa kursoria.
Miettinyt kuinka saisin kerrottua kaiken tähän.
Kaiken sen mitä mun pään sisällä liikkuu.
Vaikeaa.

Aloitin kaksi viikkoa sitten opiskelun.
Ensimmäisen viikon olin koulussa,
viime viikolla en ollenkaan.
Pelko ja ahdistus lamaannuttaa.

Nyt kun ei pelota, kroppa ahdistaa.
Viime viikko meni syödessä, koska
a) "mä kuolen nyt tai kohta tai huomenna niin miks en söis kaikkea hyvää?"
b) "tästä saan kaliumia, tosta hyviä rasvoja, siitä vitamiineja.."
c) "jos en syö, rytmihäiriöt on todennäköisempiä"
d) "jos ahmin ja oksennan, sama juttu"
eli pelot vaikuttaa syömisiin jnejnejne.
Toisaalta hyvä, että syön suht. normaalisti ja herkuttelenkin,
mutta en tahdo lihota yhtään ja kaipaan sitä kontrollointia ja laihtumista.

Joo, eli olo on kuin valaalla vaikka luultavimmin en ole lihonnut.
Varmaan vain neste- ja menkkaturvotusta.

Kaiken lisäksi tässä on meneillän muutakin jotka vie ajatukset.
Saattaapi olla, että joudun poliisin juttusille.
Pelottaa, kuinka tää tulee vaikuttamaan tulevaisuuteen nyt jos jään kiinni.
Nyt KUN jään kiinni.

lauantai 15. elokuuta 2015

We're dancing with the demons in our minds

Mun mielessä on liikaa sopukoita ja umpikujia.
Uppoudun ja eksyn sinne.
Enkä osaa enää reittiä ulos.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Sä huudat

Kuinka päästää irti menneestä?

Kamalat muistot vainoavat minua päivä päivän jälkeen.
Muistan yksittäisiä välähdyksiä, ääniä, hajuja, tuntemuksia.
Ne ovat karmivia, ahdistavia.

Eilen vanha mies loi minuun ja vartalooni ällöttävän katseen kaupassa ja pyysi kahville.
Ahdistus oli sanoinkuvaamaton.
Moni olisi voinut olkia kohauttamalla ja naurahtamalla unohtaa asian,
mutta minua se jäi vainoamaan.
Koko kilometrin pituisen kävelymatkan koin tarpeelliseksi kiskoa neulettani paljaan rintakehäni päälle.
Ällö, likainen, niiin likainen olo.
Muistan vieläkin sen miehen katseen.
Tuntuu, että yökkään kun muistelen sitä.

Kyllä minä tiedän miksi koen miehet ahdistavana.
Tiedän, etteivät kaikki miehet ole hirviöitä.
Mutta tiedän myös, etten varmaan ikinä tule enää luottamaan miehiin.
Olen luottanut liian monta kertaa vääriin miehiin ja tullut satutetuksi.

Sattuu. Koko ajan.
Eikä se hellitä
Enkä osaa edes puhua tästä kaikesta.

Ainiin, HoSu-kokouksessa päätettiin alottaa Seronil uudestaan, jos vaikka auttais masennukseen, ahdistukseen ja bulimiaan. Lisäks päätettiin yli vuoden jälkeen tsekata labrat sun muut, ja lääkäri sano laittavansa myös lähetteen Husin syömishäiriöpoliklinikalle. Ihan kuin ne mua sinne ottais? :--D Mähän olen lihava ja vaan vähän oksentelen.

torstai 6. elokuuta 2015

On olemassa asioita niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä

Mulla on kamalan paha olla.
Inhoan itseäni.
Lihava, ruma.
Niin ulkoa kuin sisältäkin.
Mulle tärkeä ryhmä loppui eilen.
Kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.
Tuntuu, ettei mulla ole mitään mistä pitää kiinni.
Pelkään.
Pelkään, että jään yksin.
Että eristäydyn taas kotiin ja toivon kuolevani.

Pelkään oikeasti.

Asiasta kukkaruukkuun.
Oon junassa matkalla kotiin.
Pääsen vihdoin oksentamaan.
Olin veljen luona ja vedettiin hirveät mätöt.
Normaalisti olisin oksentanut, mutta kun valitin veljelle ähkyä oloa niin mun veli sanoi:
"Oikeesti apua, oksennan kohta. Mut sehän oikeestikin helpottais tähän oloon! Bulibulibulimia!"
Hahhaaa, tietty nauroin mukana ja vedin läppää niin uskottavasti että melkein itsekin hetken uskoin, että bulimia ei ole ollut viimeistä kolmea vuotta mun matkassa.
No mutta siis, en tosiaan sitten viitsinyt oksentaa siellä.
Huh, olisinpa jo kotona.
Tunnen kuinka kaikki paska lihottaa mua.
Tahdon kaiken ulos.
Ja sitten syön taas lisää ja oksentelen.
Siinä se yö menekin
Aamulla HoSu-kokous.
Oon umpikujassa.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Déjà vu

En oo ahminut enkä oksentanut.
Syön säännöllisesti.
En ole juonut alkoholia viiteen viikkoon.
Pyrin liikkumaan kun jaksan.
Paino on laskenut 7kg, vyötäröltä -10cm.
Kuvittelen, että tämä on tervettä.
Mutta eihän joka päivä vaa'alla käyminen ole.
Eikä tarkka kaloreiden laskeminen.
Tai ahdistus pienimmästäkin "ylimääräisestä".

Voisinpa edes tän kaiken sekavuuden keskellä olla iloinen laihtumsesta.
Mutta en ole.
En ole, koska en näe sitä.
Peilissä on koko ajan saman kokoinen norsu.
 
Déjà vu, eihän siitä ole vuottakaan kun olin tässä tilanteessa viimeksi.