keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Kerää minut talteen, vie täältä pois. Palaseni talteen, vie täältä pois


 Tää päivä oli ihan ok, kunnes mä kävin kaupassa. Ostin suklaalevyn ja Ben&Jerry's jäätelöpurkin. Vetäsin ne hetkessä. Tajusin että mun on pakko käydä oksentamassa. En saanu oksennettua kaikkia, koska oli pakko lopettaa kesken kun jalat alko täristä ja luulin että pyörryn. Sen jälkeen kun pesin kasvoja, niin vieläkin jouduin välillä vähän yökkimään ja sylkemään sitä suklaata mikä pyrki vieläkin ulos. Ihan kuin mun vatsa olis päässy vasta vauhtiin: "Sähän halusit nää ulos, nyt tätä sitten tulee!" En halua, että tästä tulee mulle tapa.


Mulla on nyt niin kurja olo. Miks oon näin lihava, miks mulla ei oo itsekuria? Ei syönnin, ei liikunnan, eikä koulunkaan suhteen. Mistä sitä sais motivaatiota? Oon vaan tällanen että haluisin päivät pitkät maata sängyn pohjalla, kuunnella musiikkia ja syödä. Kyllä, syödä. Ehkä musta tulis niin lihava, että kuolisin liikalihavuuteen. Hah. hyvä itsemurhatapa. En taida olla kaukana siitä liikalihavasta.


Ei mulla taida tulla enää mitään järkevää tekstiä tähän. Mun päässä juoksee kaikki ajatukset. Tahdon viiltää, pitäiskö? Viime kerrasta on niin pitkä aika, että pelkään jos nyt repsahdan kerran viiltämään niin teen sitä taas useemmin jatkossa. Tahdon myös laittaa P:lle viestiä. Kertoa, että en jaksa. Kertoa, että mä pelotan itteeni, ja että mua pelottaa mun olo ja jos tää ei muutu tästä mihinkään. Tahdon myös laittaa psykalle viestiä ja kertoa sille mun viiltelystä ja syömisongelmista ja ahdistuksesta. Viiltelystä ne kyllä soittaa himaan, mutta tietääkö kukaan soittaako ne himaan jos mainitsee että on jotain syömisongelmia ja ahdistusta siihen liittyen?

Nyt koitan mennä peiton alle makaamaan, tahtoisin vaan selvittää mun pään tästä umpisolmusta. Tahdon satuttaa. Tahdon nukkua.

Tervetuloa kaksi uutta lukijaa!

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Ja miten kävikään että lapsuus se vain loppui. Se mihin häviää minkä hetken jälkeen hukkui

Mul on niin tyhjä olo sunnuntain jälkeen. Olo oli ihan kamala enkä saanu ees itkettyä. Koitin purra huulta, raapia, puristaa kynsillä, pidättää hengitystä mutta itku ei vaan tullu. Mä itkin ja huusin sisältä päin, mutta ulkoa päin mä olin hiljaa ja sain vaan yhen kyyneleen valumaan. Inhoan tollasia hetkiä. Tekstasin sit P:lle. Se oli kauheen toiveikas. Sano että josko lääkityksenkin avulla pääsisin jo eteenpäin, ja usko kovasti että mun olo tästä vielä helpottaa ja että opin taas tykkäämään itestäni. Miks mä vaan en ite pysty uskomaan parempaan huomiseen? En myöskään usko että opin tykkäämään itestäni. Tänään ja eilenkin mulla on ollu niin älyttömän ruma, ällö, läski olo. Oon vaan koitannu vältellä peilejä. Koulussa ja polillakin istuin vaan kädet sylissä, ettei mun ällö maha ja pömppis näy.


Huomenna alkaa koeviikko. Keskiviikkona yh koe, torstaina hissan koe, perjantaina matikan koe ja sitten ens viikon keskiviikkona englannin koe. Lisäks huomiseks pitäis olla hissan kurssityö valmis.. en oo tehny tai ees ajatellu sitä. Ajattelin laittaa wilmassa viestin opelle, että onko ok jos palautan sen vasta torstaiks koetunnille. Ihan järkyttävä stressi. Tai toisaalta, mä en edes jaksa välittää miten noi kokeet menee. Nytkään en ole lukenu yhtäkään sivua huomiseen kokeeseen. Jotenkin ahdistun ja stressaannun vaan tästä mun välinpitämättömyydestä, motivaation ja keskittymiskyvyn puutteesta. Mikä mua vaivaa?


Äskön ruokapöydässä (yh, söin taas liikaaa) tuli porukoitten kanssa puheeks toi kurssityö ja muutenkin se, että kun mulla ei vaan ole motivaatiota enkä tunneilla pysty keskittymään. Kauheasti ne sitten kyseli multa että miks en pysty keskittymään, ja että miks mulla ei ole motivaatiota opiskeluun. Niin, ja sain myös kuulla että en tee huonoilla lukion papereilla mitään, enkä pääse huonoilla pisteillä minnekkään korkekouluun tai yliopistoon. Mä melkeen huusin, että mä en tiedä mitä mä ees haluun tehä tulevaisuudessa, ja että mä en ees tahdo töihin, en oikeasti tahdo. Täällä eletään vaan sen takia että tehdään töitä että saatais rahaa että voitais elää (täällä paskassa maailmassa paskaa elämää) että voitais tehdä töitä. Sen jälkeen sain vaan kuulla kuinka työ on kaikille pakollista. Ai ihan tosi? Niinhän se olis, mutta kun mä en tahdo. Kyllä, olen laiskapaska ja niin väsyny että en haluu tehdä töitä. Sitä en kyllä sanonu noille. Siitä olis vaan seurannu "Nuku ja syö enemmän!"-huutoa. Oikeesti, kuinka ihminen voi olla näin väsyny ja kyllästyny elämään ja kaikkeen raatamiseen. En vaan ymmärrä.


Oli täs päiväs kyl jotain hyvääkin! Oli ratsastustunti ja mentiin ilman satulaa. Hymyilin ja nauroinki pari kertaa tunnin aikana, koska kaikki meinattiin pudota selästä kun tasapaino on vähän huonompi ilman satulaa. Mentiin kaikenlaisia leikkejä ja se ei ollut niin vakavaa ja totista ratsastusta. Voisin aina vaan ratsastustunnit hölmöillä ja sekoilla, koska en mä sielläkään oikeen enää pysty kunnolla keskittymään enkä luota mun taitoihin (ai mihin taitoihin?). Saa nähdä jaksanko ens viikolla mennä rats.tunnille epäonnistumaan.. tai sitten koetan mennä Ei mitään väliä miten menee-asenteella.

Nyt nukkumaan, väsyttää!

Tervetuloa uusi lukija!

EDIT 22.35 :
Iskä tuli hetki sitten mun huoneeseen. Kysy. "Mitä sä oikeen teet koneella?!" Vastasin: "Mitä koneella yleensä tehdään?" Sit iskä sano: "Sun koneella vietettävää aikaa aletaan tarkkailemaan, koska siihen menee sun kaikki aika ja energia!" Aika varmaankin joo, mutta että energia? Just. Sitä paitsi, ihan sama onko mulla konetta vai ei, en mä silti saa itteeni opiskelemaan. Oikeesti, mä en jaksa tätä. Mitä mä teen itteni ja kaiken kanssa?

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Ei huolta, ei pimeää. Maan paine uupuu ja häviää

En jaksa. Mua väsyttää, En pysty keskittyy mihinkään. Päässä surraa miljoona asiaa. "Vitun läski" "Sulla ja muilla ois parempi ku olisit kuollu" "Ei susta oo ikinä mihinkään" "Et sä kellekään kelpaa" En saa ääniä mun päässä vaikenemaan. Mitä pitäis tehdä? Voisin lakata olemasta. Haluun lakata olemasta.


Mä oon tavallaan nyt jo päättäny että laitan illalla P:lle viestiä. Miks ihmeessä osa musta ajattelee että on ihan ok jos viestitän sille. Ärsyttävää, koska ei se oo ok. Koitan kyllä taistella sitä viestittämistä vastaan, koska oon nyt ollu jo 10 päivää ilman että oon itkeny sille. En kyllä tiedä onko mun vaan ihan pakko laittaa sille viestiä.. koska en ehkä jaksa tätä oloa mikä kasvaa vaan koko ajan. Tälläkin hetkellä mä ajattelen vaan itteni satuttamista. Ansaitsen kipua. Oon niin laiska, lihava, huono ihminen, arvoton.


 Mua stressaa. Ens viikolla alkaa koeviikko. Tunneilla mun keskittyminen on ollu melkeenpä täys nolla, eli en tiedä miten pääsen kokeista läpi. Kokeisiin lukeminenkin on tosi hankalaa. Historian koealue on 140 sivua. Siis  mooonta sivua täyttä paskaa mikä ei kiinnosta mua. En pysty siis keskittymään eikä mua kiinnosta, niin koeta siinä sitten jotenkin saada luetuksi silleen että jotain jäisi päähänkin. Fuck this fucking shit.



keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

So sick and tired

Kävelen koulusta kotiin. Ihana ja lämmin aurinko paistaa. Maahan lankeaa varjo. Katson sitä. "Hyihyihyihyi läski" Jos en kestä kattoa mun varjoa, niin miten sitten mun peilikuvaa? Oon tänään taas syöny liikaa. Ihan liikaa.:

4 välipalapatukkaa
vähän kesäkurpitsalasagnea ja salaattia
1 ruisleipä
1 pulla ja pieni juotava jogurtti

Tää ei voi jatkua näin. En kestä olla tässä mun vartalossa! Haluisin olla laiha, mutta kun mä en ole. Enkä varmaan ikinä tule olemaankaan, kun mä oon tällanen ällöttävä läskipossu joka vaan syö ja syö. Mua ällöttää istua koulussa, tai bussissa, tai ihan vaan tässä työpöydän tuolilla. Tunnen kuinka mun vatsa ja mun vatsamakkarat pömpöttää. Oksetan itteeni.


Mä oon ihan sekasin. Osa musta väittää voivansa hyvin ja olevansa terve. Osa taas ei. Nyt en kylläkään oo ollu niin masentunu koko ajan, mutta oon jotenki tosi hidas. Tunneilla saatan tuijottaa vaan yhtä pistettä pulpetissa, ja vaikka koittaisinkin keskittyä opetukseen niin en kunnolla pysty. Tänään hissantunti meni ihan ohi. Suomen demokratia, sota, yo-kokeet, holokausti.. apua, mä en ymmärrä mitään. Open suu liikkuu ja sieltä tulee kaikenlaisia sanoja, mutta mun aivot ei ymmärrä niistä mitään. Tää sama on aina ja melkeenpä kaikilla tunneilla. En jaksa vaan keskittyä. Tänään yks mun suurimmista ongelmista oli koulun lisäks vaatteiden valitseminen kuvastosta. Sain valita sieltä jotain pientä tarpeellista. Kun päädyin tarpeellisin urheiluliiveihin (just, minäkö urheilemassa?) istuin kuvaston ääressä jotain kymmenen minuuttia ja mietin että pinkit vai mustat? Naurettavaa kun minä, joka yleensä pidän shoppailusta ja vaatteiden ostamisesta, tuskastun kun pitää valita jompikumpi kahdesta värivaihtoehdosta.


Mun tekis mieli vetää kaikki noi Sepramit naamaan. Ei itsemurha mielessä, vaan ihan että jos sit alkais vaikutus tuntumaan jossain. Tai noh, enhän mä edes tiedä missä noitten vaikutus pitäis tuntua? Tai entä jos ne ei vaikuta muhun? Ehkä mulla ei ookaan mitään mihin noi lääkkeet vois vaikuttaa? Ehkä mä oonkin ihan terve?

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Kerrankin unohtaa kaikki se vakava mitä on huomenna ja vittu ikinä!

Huh, tuli ihan hirvee hinku keikalle. Se on jotain niin hienoa kun saa huutaa, pomppia, kiljua ja riehua eturivissä niin kovaa että alkaa pyörryttää. Sitä ei voi sanoin kuvailla. Tahdon, tahdon, tahdon. PMMP:n keikat on aivojen paras nollauskeino ikinä!

                                                Mira ja Paula

Eheh, sori tällanen pakollinen ihkutuspostaus ;)

Aavemainen nainen tuijottaa peilistä, vaikka yritän kokoon en saa eilistä

Seison unenpöpperössä ja tuijotan mun kämmentä. Siinä on pieni lääkepilleri. Sepram. Mun ilme kertoo kaiken: "Toiko mun pitäis syödä?" Oksettaa, en tahdo. Loppujen lopuksi heitän pillerin suuhun ja otan vettä päälle. Mun aivot huutaa: "Vielä ei oo liian myöhäistä, sylkäise!" mutta ei, melkeen huomaamattani nielaisen pillerin. Hemmetti.


Eilen siis oli se hoitoneuvottelukokous. En muista koko hommasta melkeen mitään, koska olin niin paniikissa ja inhotti. Sydän hakkas kahtasataa ja mulle tuli hirveä hiki. Koko tunnin tuijotin mun käsiä, räpelsin mun Nomination korua ja koitin vaan olla kuuntelematta mitä ne kerto mun isälle musta. Ne kerto ihan liikaa kaikkea mistä en olis tahtonu mun iskän olevan tietonen.

En kestäny mun iskää kun se koitti päteä asioissa mistä se ei oikeesti tiedä mitään. Lääkäri sano, että lääke lisää aktiivisuutta tai siis auttaa jos esimerkiksi roskapussinkin vienti tuntuu ylivoimaselta. Mun iskä sitten siihen "Ei Tytöllä kyllä mitään tollasia ongelmia oo, kotityöt ja muut kyllä hoituu" Mua alko niin raivostuttamaan! Niinhän se luulee, mutta ei se oikeasti tiedä kuinka usein mä en jaksa pestä hampaitani tai meikkejäni, käydä suihkussa, vaihtaa alusvaatteitani... ja ei se koskaan oo  nähny kun mä katon kotityölistasta viikon kotityöt ja kyyneleet kihoo mun silmiin. Ei, ei se tiedä musta mitään.

Lopussa se lääkäri sitten kirjotti reseptin ja iskä haki apteekista ne pillerit. Itse tahdoin kävellä kotiin. Olis ollu liian ahdistavaa mennä iskän kanssa samalla kyydillä kun se olis kuitenkin vaan pölötelly ja kyselly tekopirteenä multa kaikkea. Paitsi toisaalta olis ehkä pitäny mennä kyydillä kotiin, koska kun kävelin niin sorruin ostamaan kaupasta suklaata (läski, hyi)


Tänään olin vaan yhen tunnin koulussa. Huh, miten ykskin tunti voi tuntua niin pitkältä ja raskaalta, en vaan ymmärrä. Nyt jumituin tähän koneelle vaikka pitäis imuroida 4 huonetta, pestä kuivauskaappi ja pakata ja sitten lähteä matkaamaan äitin luo. Tää on niin vaikeeta..

PS: Jos jollain on kokemusta tosta Sepram lääkkeestä, niin saa laittaa kommenttia :)

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Mä olen aina paikalla, mutta läsnä en. Se hymytön ja kai vaan niin kiittämätön

Tää olo tappaa mut. Syö mua sisältä. Kohta musta ei oo muuta jäljellä kuin kuoret. Mä vaan kuihdun hiljalleen pois.

Mä en oikeesti kestä. Tää olo vaan on ja pysyy ja pahenee koko ajan. Niin, enkä mä pysty tehdä tälle mitään. En yhtään mitään. Paitsi itkeä. Eikä sekään aika auta, ja oon vaan niin hemmetin kyllästyny itkemiseen. Se tuntuu vaan niin turhalta ja liian raskaalta.


Millon musta tulikin näin laiskapaska ja saamaton? Oon käyny viimeks suihkussa keskiviikkona, en jaksa aina pestä hampaita tai meikkejä, tänään en jaksanu leikata ja voidella leipää (ehkä ihan hyvä vaan, onpahan päivän kaloreista pois). Läksytkin tekemättä. Enkä ees saa tänne blogiin kirjotettua mitään fiksua tai pitkää postausta. Aina vaan pari riviä turhaa valitusta. Inhoon mua ja tätä oloa.


Ajattelin muuten että jos teillä lukijoilla (niin liittyneillä, kuin anonyymeilläkin) olis kysymyksiä tarpeeks, niin voisin tehä jonkun kysymyspostauksen? Saattaa olla ihan mun omaa toiveajattelua, mut olis vaan kiva kirjotella tänne jotain ihan järkevääkin eikä aina vaan tällasta turhaa.

Ihanaa sunnuntai-iltaa teille, rakkaat 5 lukijaa!

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Se vaikenee joka pelkää muiden mieltä, ja hiljeten väistää vain tyhmemmän tieltä

Anteeks, en oo millään saanu aikaseks tai jaksanu kirjottaa. On vaan ollu jotenkin hirveesti ajateltavaa, koulujuttuja, polia, ahdistusta ja itkua.

Tänä aamuna kun heräsin niin mulle tuli tosi tyhjä olo. Tai siis heräämisestä tähän asti on ollu sellanen olo et voisin alkaa itkemään, jos antaisin ittelleni siihen luvan. En tiiä mistä tää ees johtuu.. ehkä tosiaan viime viikol oli vaan liikaa ajateltavaa ja olin melko paljon koko ajan näkemässä joitain kavereita. Yleensä nään siis kavereita tosi harvoin. Polillakin puhuttiin ens viikolla olevasta hoitoneuvottelukokouksesta. Siis voi sitä ahdistuksen määrää mikä mulle tuli kun iskä näytti sen kutsun mikä oli tullu kirjeenä sille. Tuli ihan epätodellinen olo ja hirvee itku ja ahdistus. Oikeesti vaan pyörin ympyrää mun huoneessa ja itkin ja revin hiuksia päästä kun en tienny mitä tehä. En tiedä miten selviin siitä.. pelkään että alan itkemään tai että meen siellä ihan lukkoon kun multa kysytään jotain. Kun en vaan vielä ees ihan käsitä että iskä tietää noista mun polikäynneistä..


Miks en voi antaa ittelleni lupaa itkeä? Mä oikeesti tahtoisin itkeä, mutta inhoon ja pelkään sitä tyhjää oloa mikä siitä tulee. On hirveetä kun itkee lohduttomasti ääneen, eikä kukaan kuule tai oo lohduttamassa. Siitä tulee sellanen olo että ihan sama vaikka satutan itteeni, ja sitten kaikki meneekin päin helvettiä. Äh, en mä vaan jaksa taas ajatella mitään. Haluun vaan tän olon pois.


maanantai 5. maaliskuuta 2012

Haluat pois. Et silti tiedä missä hyvä ois, ja peität kaiken

Eilen illalla romahdin sit lopullisesti, ja meni vaan hetki niin olinki jo laittanu P:lle viestiä. Inhoon itteeni. Lisäks viiltelin. Inhoon itteeni viel enemmän.


Kaikki alko vaan jossain siin vaiheessa kun suljin kokeen ja mun olo paheni jotenki iha sekunneissa. Istuin vaan mun sängyllä polvet sylissä ja raavin mun pohjetta, purin polvea, itkin ihan hulluna ja koitin jotenkin hengittää. Sit P kai vastaskin jo mun viestiin, mut en halunnu lukee sitä koska mua inhotti niin paljon se et olin sortunu ja laittanu sille viestiä. Seuraavaks mä huomaankin et istun mun sängyllä tuijottaen mun nilkkaa. Nilkka, sormet, veitsi ja lakanat veressä. Apua sitä veren määrää taas... No siinä mä sit hetken vaan olin. Itkin. Luulin etten saa henkeä ja kädet vaan täris. Vähän ajan päästä aavistuksen rauhotuin, siivosin, sidoin mun jalan ja hautauduin peiton alle. Mulle tuli yht'äkkiä vaan ihan sairaan kylmä ja alko huimaa. Sit uskalsin jo kattoo P:n viestin ja vastasin sille ja sit siinä muutamia viestejä lähettelin sen kaa (just, ja mun kun piti olla puhumatta sille). Mul tuli siinä viel sellasia ihme itkupyrähdyksiä muutama, mut sit jossai vaiheessa kun P:kin alko jo nukkuu niin mulla oli tosi levollinen olo. Tai en mä ollu ilonen, mut en enää hirveen ahdistunukaan. Tuli sellanen tyhjä ja turta olo ja tuijotin vaan seinään. "Entä jos mä jään tällaseks? Entä jos tää ei muutu tästä yhtään parempaan suuntaan? "-ajatukset liikku mun päässä, mut kuten yleensä niin nyt en hermostunu niistä. En ees huomannu mun kivusta tykyttävää jalkaa tai kyyneliä mitkä valu poskia pitkin. Mä vaan makasin siinä tuntematta mitään.


sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Piirrät ihollesi kivullesi kasvot. Teräksellä kirjoitat nimen vihallesi


Ahdistaa, ahdistaa ja vielä kerran ahdistaa. Tahdon viiltää, raapia, lyödä, satuttaa. En mä kyllä sais. Näitten arpien kanssa ei paljoo ens kesänä mennä rannoille. Tai noh.. ei kyllä tän läskin määränkään kanssa että eihän noi arvet kai sitten paljoa haittaa.

Se on outoo että viiltäminen ei välillä tunnu kivulta. Kun on tarpeeks turta niin se tuntuu vaan siltä että pieni jääkylmä vesipisara vieris ihoa pitkin. Sitten aattelee että ei tullu ees syvä viilto, mutta tuli sitten kuitenkin.. Ääh, en sais oikeesti satuttaa itteeni.


Ha-luun pu-hu-a P:lle, mutta kun en mä vaan voi. En saa. Tää olo vaan syö mua sisältä päin. Nakertaa ja järsii, välillää haukkaa isompia paloja ja nielasee ne tyytyväisenä. Apua, itkettää. Tästä kirjottamisesta ei sit tullukaan mitään. Mun pää oli täynnä ajatuksia ennen kun avasin tän tyhjän valkosen sivun, mut nyt tuntuu et mun päässä ei liiku oikeestaan mitään.


Pesin äskön meikit pois. Aluks ajattelin että menisin vielä huomisen samoilla meikeillä enkä pesis niitä pois, mutta sitten muistin et mulla oli nyt jo naamassa päivän vanhat meikit. Lisäks koko ajan vaan itketti niin ajattelin että on ihan sama pesenkö ne pois, vai itkenkö ne pois. Tajusin myös kuinka paljon mä tykkään meikkaamisesta. Vaikka usein oon laiska ja en jaksais meikata, niin yleensä mä kuitenkin pienesti nautin siitä. Meikatessa meikkivoiteen, puuterin, ripsarin, kajaalin ja muiden mömmöjen alle voi osittain haudata oikean minänsä. Kun mulla on meikit naamassa, niin oon ehkä aavistuksen vähemmän se itseään inhoava, läski, ahdistunu, masentunu, surullinen ja toivonsa menettäny tyttö. Sitten kun meikit pesee pois, niin sieltä naamion alta paljastuu taas se aaveen näkönen, hauras ja pieni tyttö jolle maailma ja elämä on vaan yksinkertasesti liikaa. Aika pelottavaa.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

En mä osaa muuta olla, vaikka yrittäisin kuinka ei se onnistu pakolla.

Oon läski, leveä, lihava, pullea, liian iso, valtava, jättimäinen, kamala, ruma, ällöttävä.., oksettava. Oikeesti oksetan itteeni. Tahon oksentaa. Äskön koitin, mutta en saanu mitään tulee ylös. Miksi, oi miksi? Oon epäonnistunu tänään ihan kaikessa.


Iltaan mennessä olin syöny tänään vaan yhen ainoon karjalanpiirakan. Illalla tulin äitille ja käytiin kaupassa, niin voitte vaan arvata mitä siitä seuras. Ostettiin paljon limua, suklaata ja sipsiä. Ihan kun mä niitä oisin pystyny vastustaa kun olin niin nälissäni. Eli epäonnistuin syömättömyydessä, pilasin päivän noilla järkyttävillä määrillä sipsiä ja suklaata. Toisen kerran epäonnistuin tosiaan äskön kun en saanu oksennettua. Nyt kaikki ällöt rasvasokerimössöt lilluu mun mahassa ja kertyy mun mahaan ja reisiin, kaikkialle. Nyt en pysty oikeesti ajatella muuta kun noita herkkuja ja tätä ällöä ähkyä oloa. Mun on ehkä pakko käydä koittamas uudelleen tota oksentamista. Ihan pakko.

torstai 1. maaliskuuta 2012

So she ran away in her sleep and dreamed of para-para-paradise every time she closed her eyes

Tää päivä on ollu jopa ihan siedettävä, ainakin tähän asti. Saa nähä itkenkö taas ihan hulluna illalla ennen ku nukahdan.. huokaus.

Tänään olin sentään ajoissa koulussa, jes, ja tunnitkin jotenkin vaan meni ihan sumussa ja ne oli onneks melko nopeesti ohi. Nyt kun kunnolla aloin miettii niin en ees meinaa muistaa mitä meil tänään koulussa oli.. eh. Jotenki sit jaksoin tänää tsempata ja pyysin jopa parii kaverii kaffelle, oli kyl tosi piristävää! Sit vähän muutenkin pyörittii kaupungilla ja ääh, poltin taas. Tyhmää joo, mut se tuo vaan niin rennon fiiliksen et on vaikeeta olla polttamatta.


Tänään oon taas ollu kunnon läskipossu. Aamulla söin yhen ruisleivän, kahvilla ollessa join sellasen moccakahvin missä on jotain karamellikastiketta pohjalla (ah, tosi kaloritonta), ruualla söin vähän sellasta kastiketta missä oli jotain kanaa, porkkanaa, sipulia, ja sit sen kanssa riisiä. AINIIN ja sit sorruin ostamaan 200g irtokarkkeja kun kaverikin osti.. hyi, ihan kun tän päivän ruuissa ei taas olis muuten jo ollu tarpeeks tälle päivälle. Lisäks mä olin vielä päättäny tossa vähän aikaa sitten että en enää herkuttele. Tässä se sit taas nähtiin, oon niin heikko sortumaan. Oksetan itteeni.