Sanoo, ettei jaksa ees yrittää

Tuntuu koko ajan siltä että lattia romahtaa alta minä hetkenä hyvänsä.

Sen lattian alla on vettä.

Enkä minä osaa uida.

Tai osaan, mutta en jaksa.

Olen liian väsynyt uidakseni.

Ei vain ole voimia.

Näin tänään kaveria, sanotaan nyt vaikka K:tä.

Käytiin kahvilla ja juteltiin niitä näitä.

K tietää musta kaikenlaista ja sille on helppo puhua.

Se oikeasti kuuntelee.

Se on myös myötätuntonen, mutta ei liian.

Sillä tavalla sopivasti.

Sitä myös kiinnostaa ja se välittää.

Ainakin luulen niin.

No, jossain vaiheesa puheeks tuli yks tapahtuma mistä oon puhunu ehkä yhelle ihmiselle sen tapahtuman jälkeen.

En edes muista miten puheenaihe meni siihen.

Jossain vaiheessa möläytin:

"Niin se sano, että se oli selvästi niiku seksuaalista väkivaltaa ja..."

sitten ajatus katkes täysin.

Muistikuvat välähteli silmissä,

kuulin sen jätkän huohotuksen,

tunsin sen kosketuksen,
koin sen mun paniikin ja pelon.

Oksetus tuntu kurkussa,
sydän alko lyömään hulluna,

posket tuntu olevan liekeissä,

jalat ja kädet alko täristä.

"Öh, en enää muista mitä mun piti sanoa..."

Ääni murtu kappaleiks
Pienen pienet kyyneleet kihos tahtomatta silmiin.

 Hiljaisuus.

K nousee, halaa.

Mä nauran.

Typerä minä,

säälittävä,

arvoton.

Hyi, en ansaitse haleja.