Sä oot toisesta maailmasta, jostain paljon kauniimmasta

Mun elämästä ei tuu mitään. Ei tällä hetkellä eikä ikinä. Mä en tiedä mitä ajatella. Tuntuu vaan että mä tuun hulluks. Viiltelin, taas. Ehkä syvimmän viillon ikinä. Huomasin oudon jutun: kun pääsee tavallaan sen pahimman ja herkimmän ihokerroksen alle, niin ei enää satu. Tosi outoa, enkä mä osaa sitä sillein selittää. Tavallavaan vituttaa, koska sen takia vedin taas tollasen tikattavan viillon. Tosin en oo kyllä siis menossa tikattavaks.

Mikä mua vaivaa? Miks teen tällasta ittelleni? Tänään oli eka poli viiden viikon kesäsulun jälkeen. Kysyi, oonko viillelly. Sanoin että onhan muutama sellanen kerta ollut. Just. Miten mä aina kerta toisensa jälkeen petän itteni? Eka tartun siihen veitseen tai terään, sit teen mitä teen, sit tunnen hetken tyytyväisyyttä, jonka jälkeen tunnen vaan tyhjyyttä. Tuntuu, että en oo mitään. En oo täällä mitään tai ketään varten. Oon täällä vaan että voin satuttaa ite itteäni. "Satuttaa ite itteäni"... hm, kuulostaa niin sairaalta kuin se onkin.

Mä aijon, en tahdo. Mä oikeasti aijon. Oon huomannu kuinka sairaaks mun ajatus on muuttunu. Oon pari kertaa jo ajatellut, että tahdon olla sairas jotta oisin laiha. Tahdon olla niin sairauden kourissa että täytyn yhdestä leivästä, tai että en edes yksinkertaisesty pysty syömään. Tahdon niin, koska ite olen niin heikko paska, että mulla ei vaan ole itsekuria. Mä syönsyönsyön mässäänmässäänmässään. Tällanen läskiporsas.

Äh, mä oon sekasin. En halua nyt kirjottaa enempää että ette ala pitää mua ihan hulluna ja sairaana. Anteeksi, taas.