Huulet valheista rohtuneet, iho huolessa hiertynyt

Mun elämä. Mistä se koostuu? Enimmäkseen itkusta, kivusta, väsymyksestä, uupumuksesta, yksinäisyydestä, humalasta, itseinhosta, syyllisyydestä, itsetuhosuudesta, nukkumisesta, syömisen välttelemisestä.. eihän mun elämässä oo mitään järkeä. En vaan tiedä kuinka saisin mun elämään enemmän positiivisia asioita. Tuntuu että oon vaan jämähtäny tällaseen hemmetin lapselliseen ja ärsyttävään itsesääliin. On varmaan mahdotonta päästä täältä pohjalta pois. Aina mitä tarkemmin mietin itteäni, käytöstäni, ja ajatteluani, sitä vähemmän ihmettelen mun yksinäisyyttä ja sitä, että en oo ikinä se ensimmäinen ihminen jonka kanssa ihmiset tahtoo viettää aikaa. Siitä johtuu se että mulla on yksinäinen olo usein, siis niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tuntuu et oon ilman ihmisseuraa, ja ilman ajatusseuraa. Tai siis kun mä vaan tiedän että kukaan ei voi koskaan ymmärtää ja tietää mun ajatuksia täysin, vaikka kuinka tahtoisinkin niin. Inhottavaa. Oon vaan yksin kaiken kanssa.

Mä uskon että mä en parannu koskaan, mutta periaatteessa mä uskon myös siihen että mä joku päivä parannun. Se osa mikä musta uskoo parantumiseen, on kuitenkin vaan ehkä yhen prosentin kokonen, eli hyvin pieni ja säälittävä. Mä en vaan jaksa uskoa. En jaksa taistella. Miks mun pitäis tuhlata energiaan johonkin turhaan? Mä en usko että minä ite, tai kukaan muu vois parantaa mua. Mun täytyy tehä niin hirveesti töitä jo sen eteen että saan itteni ees ihan vähän piristymään, niin entä sitten sen eteen että saisin itteni parantumaan, tai edes uskomaan parantumiseen? Turhaa, turhaa, turhaa kaikki.

Musta tuntuu että ihan sama missä oon tai mitä teen, niin mä esitän. Tai ainakaan osa musta ei oo oma ittensä. Alkaa vaan väsyttämään koko touhu ja pelleily. Esitän hymyileväni. Esitän että peiliin kattoessani pidän näkemästäni. Esitän että en kuule viiltelyitsemurha-vitsejä joita ihmiset sanoo. Esitän että ruuan syöminen ei aiheuta ahdistusta. Esitän että kaikki on hyvin. Oikeasti kaikki mitä mä esitän, satuttaa mua. Satuttaa niin perkeleesti.

Miten mä jaksan tän kesäloman loppuun? Miten mä jaksan lukion loppuun? Miten mä jaksan tän elämän loppuun? Ehkä mun on pakko jossain vaiheessa vaan viheltää peli poikki ja luovuttaa lopullisesti.