Vaikka huudan mitä sattuu ja vuodatan perkeleet, se ei se ei auta mitään

Mikä mua vaivaa mikä mua vaivaa mikä mua vaivaa mikä mua vaivaa?
En tiedä, en tosissani tiedä. Oon niin kyllästyny tähän elämään ja kaikkeen paskaan mitä mun omat aivot mulle syöttää. Niin kyllästyny.

Vappuna oli tosiaan PMMPn perinteinen vappukeikka Helsingissä. Itse keikka oli ihan huippu, melko aggressiivinen ja rajukin. Taisin olla hieman liian kännissä kun en keikasta joitain biisejä muista ollenkaan. Yks biisi jäi kuitenkin elävästi mieleen, nimittäi Päiväkoti. Muistan vaan siinä tuijottaneeni ilmeettömänä tyttöjä lavalla, lauloin hiljaa mukana ja itku ei ollu kaukana. Luultavasti humalakin vähän vaikutti asiaan..

                                  "Päiväkodin lapset ovat pihalla taas,
                                   Ne tuli leikkimään.
                                   Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan,
                                   Enkä itkekään.
                                   Päiväkodin lapset ovat pihalla taas,
                                   Siellä nauretaan.
                                   Ilma on kauniimpi kuin aikoihin.
                                   Miksi itkisin?"

Keikan jälkeisenä iltana ja seuraavana päivä oli vielä hyvä fiilis. Eilen illalla kaikki kuitenkin muuttu. Masennus palas takasin. Tai en mä sitä että masennus olis tossa välissä maagisesti kadonnut, mutta hellittänyt ainakin. Mä en kuitenkaan käsitä? Yleensä hyvä fiilis kestää edes sen kolme tai neljä päivää.. Nytkin kun olin vappuna ihan onneni huipulla, niin pudotus tänne alas teki niiiin kipeetä. Eilen sorruin myös viiltämään. Koitin, mä oikeesti koitin raapia ja puristaa kynsillä mun käsiä ja jalkoja mutta mä en vaan saanu sitä ahdistusta pois, joten viilsin. Tuijotin taas vaan ilmeettömänä siinä että mitä hemmettiä mä taas tein. Niin, ja miksi? Miks mun piti taas tehdä noin. Tästä ei oikeesti tuu mitään jos tää jatkuu näin.

Tänään oon ollu tosi masentunu ja alavireinen. Eka nukuin aamulla pommiin, meniks yhdeks tunniks kouluun ja lintsasin vikan tunnin. Kun pääsin kotiin rojahdin vaan mun sänkyyn ja toivoin olevani kuollut. Makasin siinä vajaa neljä tuntia. Välillä torkahtelin, kuuntelin jonkun kappaleen kännykästä tai itkin pari kyyneltä. Suurimmaks osaks mä kuitenkin vaan olin ja makasin siinä hiljaa. Sitten yhessä vaiheessa mun iskä tuli mun huoneeseen. 

"Mitä sä siellä taas makaat? Nukutsä?" 

"Muuten vaan makaan" 

Tunnin päästä se tuli uudelleen.

"Vieläkö sä siellä makaat? Ei tollanen oo normaalia!"

"No en mä jaksa tehä mitään, en ees olla koneella!"

"No on sulla varmasti jotain läksyjä tehtävänä. Sulta otetaan kohta kone ja kännykkä iltasin pois että et niiden takia valvo ja oo sen takia sit noin väsyny aina" 

Just joo. Toinen tulee huutamaan mulle että en oo normaali, eikä ees koeta ymmärtää mun oloa. Yleensä valittaa siitä, että oon paljon koneella. Nyt se valittaa että en sais makoilla, ja että mun pitäis tehä läksyjä vaikka en jaksa ees nousta siitä sängystä koneelle tai syömään tai vessaan tai mitään. En mä ymmärrä. Onko vika mussa? Oonko vaan jotenkin ymmärtäny väärin ja ottanu turhaan tosta itteeni?

Mun ihananihana pikkusisko tuli heti ton keskustelun jälkeen siihen mun sänkyyn ja selitti ties mitä kaikkea hassua mulle. Mulla oli kyyneleet poskilla ja silti mä vaan koitin hymyillä. Eihän noin pieni varmaan ymmärrä jos siinä itken ja mökötän. Pikkusisko on ainut kenen seurassa mun on ihan pakko hymyillä vaikka tekis kuinka kipeetä.

Miten teijän ihanien vappu meni? Toivottavasti hyvin.

Laitoin tähän postaukseen nyt jotain ihan muita kun tollasia angstimasennus-kuvia.. piristävää. Toivoisin kovasti että jos joku mun kirjotus- tai postaustyylissä häiritsee tai jotain, niin sanoisitte siitä ja kertoisitte kuinka voisin parantaa sitä :)

Tervetuloa uudet lukijat! ♥ 

ps. kaikki kuvat on vappukeikalta 2011
© Aku-Axel Muukka Photography