Mulla on kamalan paha olla.
Inhoan itseäni.
Lihava, ruma.
Niin ulkoa kuin sisältäkin.
Mulle tärkeä ryhmä loppui eilen.
Kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.
Tuntuu, ettei mulla ole mitään mistä pitää kiinni.
Pelkään.
Pelkään, että jään yksin.
Että eristäydyn taas kotiin ja toivon kuolevani.
Pelkään oikeasti.
Asiasta kukkaruukkuun.
Oon junassa matkalla kotiin.
Pääsen vihdoin oksentamaan.
Olin veljen luona ja vedettiin hirveät mätöt.
Normaalisti olisin oksentanut, mutta kun valitin veljelle ähkyä oloa niin mun veli sanoi:
"Oikeesti apua, oksennan kohta. Mut sehän oikeestikin helpottais tähän oloon! Bulibulibulimia!"
Hahhaaa, tietty nauroin mukana ja vedin läppää niin uskottavasti että melkein itsekin hetken uskoin, että bulimia ei ole ollut viimeistä kolmea vuotta mun matkassa.
No mutta siis, en tosiaan sitten viitsinyt oksentaa siellä.
Huh, olisinpa jo kotona.
Tunnen kuinka kaikki paska lihottaa mua.
Tahdon kaiken ulos.
Ja sitten syön taas lisää ja oksentelen.
Siinä se yö menekin
Aamulla HoSu-kokous.
Oon umpikujassa.
Moi! Päädyin sun blogiin googlettamalla "en ansaitse laihtua" ihan vaan vertaistuen tai ihmeparannuskeinon löytymisen toivossa. Ehkä yli puolet koko blogista luin heti ja pakko sanoo et vaikutat ihanalta ihmiseltä! Tsemppiä ja kiitos et oot jakanu näitä ajatuksia.
VastaaPoista