Anna anteeksi nuo, heikkouteni ja aamujesi paino, päiväsi mustimmat. Anna anteeksi nuo, heikkouteni ja iltojesi raivo, pelkosi raskaimmat.

Makaan päivät pitkät sängyssä,
en uskalla liikahtaakaan, koska pelkään.
Pelko lamaannuttaa.
Aika on menettänyt merkityksen.
Saatan maata sängyssä hereillä aamu viideltä ja tuijottaa kattoon.
Uni ei tule.
Pelko vie unet ja levonkin.
 Olen paskanen, kämppä on paskanen,
mutta mä vain olen.
Oon oksettava.

Tahdon olla onnellinen.

Ihan oikeasti tahdon.

Koetan iloita pienistä ihanista asioita,

koetan löytää asioista valoisat puolet,

koetan elää hetkessä,

mutta silti olen surullinen.

Olen niin loputtoman surullinen.

Sattuu hymyillä,

sattuu itkeä,

sattuu katsoa peiliin.

En pidä peilissä näkemäni ihmisen ulkonäöstä enkä sen sisällöstä.

Mun sisin kuvottaa mua jopa enemmän kuin ulkonäkö.

Sisälläni on kuin jonkinlaista mustaa mönjää.

Mönjä tuhoaa kaiken mihin se koskee.

Kaikki ihmiset joille vilautan sisintäni, joutuvat vain kärsimään.

Mun on parasta siis vain kiillottaa pintaa,

laihduttaa,

hymyillä,

ja pitää sisin visusti piilossa kuoren alla.

Tai en tiedä onko se parasta mitä voin tehdä, mutta mun on pakko jos tahdon että mulla on edes joitain ihmisiä ympärilläni.

Pakko, etten satuta muita enempää.

Päiviä oksentamatta edelleen pyöreä 0.

Epäonnistun aina vaan.