226.

Vedän tupakansavua keuhkoihin, vaikka pelkään kuolevani keuhkosyöpään.

Juon alkoholia, vaikka pelkään satuttavani itseni humalassa.

Ahmin, vaikka pelkään että lihon.

Oksennan, vaikka pelkään että sydämeni pettää.

 

Tälläkin hetkellä sydän hakkaa oksentamisen jäljiltä niin kovaa, että en saa nukutuksi.

Pelottaa, ahdistaa.

Entä jos en huomenna enää heräiskään?

Mun elämä loppuis vain ja ainoastaan sen takia, että ainoa helpotus tän kaiken keskellä on tunteiden ja ajatusten ahmiminen ja oksentaminen.

Postiluukusta satelee laskuja ja kirjeitä perintätoimistosta.

Mun aivojen mielestä ratkaisu siihen (ja kaikkeen muuhunkin) on vihoviimeisten pennien käyttäminen ahmittavaan ja oksennettavaan ruokaan.

Järkevää?

Ei.

Typerää?

Kyllä.

Osaanko lopettaa?

En.