Mitä helvettiä sitä oikein kuvittelee.
Että on täysin haavoittumaton, kamalassa kännissäkin.
Ihmiset käyttää hyväkseen.
Sit pelätäänkin raskautta ja muuta mukavaa.
Ja kärsitään ahdistus- ja oksetuskohtauksista.
Peloista.
Itseinhosta.
Unettomuudesta.
Piinaavista fläsäreistä, jotka saavat askelluksen loppumaan, hengityksen pysähtymään, sydämen hakkaamaan, naaman menemään kuvotusirvistykseen.
Siis oikeasti valehtelematta, saatan kesken reippaan kävelyn huomaamattani pysähtyä, irvistää ja pudistaa päätä.
Aivan kuin ravistellakseni kamalan olon ja muiston pois.
Siinä kumminkaan onnistumatta.
Siis oikeasti valehtelematta, saatan kesken reippaan kävelyn huomaamattani pysähtyä, irvistää ja pudistaa päätä.
Aivan kuin ravistellakseni kamalan olon ja muiston pois.
Siinä kumminkaan onnistumatta.
En toivo tällaista oloa kenellekään.
"En kiinnosta sua muuten, kuin mitä multa saat.
Tee mitä ikinä haluat mulle, ihan rauhassa, kunhan et sitten koskaan luule, että haluan sua"
laulaja laulaa.
Kyyneleet kihoavat silmiin ja polvet tuntuvat pettävän alta.
Tuntuu, että oksennan pian.
Tuntuu, että oksennan pian.
Säntään keikkapaikan vessaan, suljen oven ja annan itkun tulla.
Koko keho tärisee.
"Jos ahdistukseen voi kuolla, kuolen nyt", ajattelen.
En ole ikinä ennen kokenut samanlaista ahdistuksen ja tunteiden ryöppyä.
En ole ikinä ennen kokenut samanlaista ahdistuksen ja tunteiden ryöppyä.
Kappaleen loputtua kerään itseni ja palaan kaverin viereen.
Hymyilen, tekohymyä.
Palaan taas kuoreni taakse piiloon.
Pitäkää oikeasti itsestänne huolta ja sanokaa aina "Ei" jos vähääkään siltä tuntuu.
Minäkin yritän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti