Keskiviikko oli ihan hirveä päivä.
Meillä oli terveydenhoitajaopiskelijoita vetämässä rasteja.
Ekalla rastilla oli asiaa ravitsemuksesta. Ei meille kerrottu muuta, kuin että kuinka paljon tämä ja tämä ja tuo sisältää kaloreita. Mitä vittua? Joo, tästä alkoi se ahdistus.
Seuraavat kaksi rastia olivat ok, mutta viimeinen oli liikunnasta. Ensimmäisenä meille kerrottiin vyötärönympärysmitoista. Siitä mikä on hyvä, mikä meinaa sitten jo riskiä sairastua esim. diabetekseen. Toki mittasin, ahdistus kasvoi huippuunsa. Läskiläskiläskiläskiläski, niin vitun läski.
Kun meiltä tän vikan rastin jälkeen kysyttiin palautetta, eräs tyttö, vaikkapa M, avasi suunsa.
Sanoi, että häntä syömishäiriöisenä alkoi ahdistamaan vyötärönympäryksen mittaus.
Hämmennyin. Sain siis samalla tietää että silläKIN on syömishäiriö (meijän ryhmässä on siis jo kolme...).
Ennen kuin päivä loppui, kysyttiin perinteisesti mitkä on fiilikset kotiin lähtiessä.
Kun tuli mun vuoro, aloin parkumaan kuin vauva.
Siis itkin _oikeasti_. Hytkyin, nyyhkytin, haukoin henkeä. Yleensä kun itken, mulla tulee ainoastaan kyyneleitä silmistä. Nyt tää oli semmosta ihan hallitsematonta. Yritin vain tukahduttaa itkua vilttiin, jotta muut pystyy vielä kertomaan fiiliksensä.
Muut ryhmäläiset lähti, mutta minä, M ja ohjaajat jäätiin vielä ryhmätilaan.
Juteltiin melkein tunti kaikesta.
Hetken luulin että se puhuminen olis helpottanu oloa, mutta tänään kun kävin vaa'alla niin paino oli noussut taas, aika reippaastikin. Tänään en siis oo taaskaan muuta kuin itkenyt, syöny, oksentanut.
Sanon teille saman, kuin mitä hoin keskiviikkona ryhmän jälkeisessä keskustelussakin:
Mä_en_vaan_jaksa.
"Tällainen pieni tyttö helposti unohtuu.
Kun ei sanottua saakaan: 'älä mee'
Ovi sulkeutuu"
Pidä musta kii, älä päästä koskaan"
ps. ens viikolla alan kävelemään Vamokseen, 9,5km per suunta, ma-to .
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti