I know the sun must set to rise

Nyt mä sen päätin.

Huomenna alkaa täysin erilainen aika, erilainen elämä.

Terveellisempi elämä.

Mä niin tahdon elää.

"When she was just a girl

she expected the world
But it flew away from her reach

so she ran away in her sleep
and dreamed of para- para- paradise
Every time she closed her eyes"

 

"Istuin hämärässä alkoi hetki joka tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento ja huusi: "Älä pelkää maailmaa."
Istuimme hetken yhdessä ja avaruus katsoi meitä."

Mikään mitä teen ei ravista mua hereille

Mä en jaksa. Yhtään. Enää.

Olen lihava, ruma, huono ihminen, eikä asia tule muuttumaan.

Miks siis pitäiskään jaksaa?

Oon loputtoman väsynyt.

Rintakivut ja kuolemanpelko valvottaa.

Silmäpussit kasvaa.
Raahaudun päivästä toiseen ja toivon muutosta.

Ei oo sanoja

"Tältäkö tuntuu, kun näön menettää?
Katosi värit, nyt on vain pimeää.
Kuin unissaan koittaa huutaa,
ei oo ääntä ilman kuulijaa"

Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

Mä en vaan jaksais enää mitenkään tätä.
Taas pyörin ties monennetta tuntia sängyssä, eikä uni tule.
En tahdo, että huominen tulisi vielä, koska se tarkoittaa lisää oksentamista, ahdistusta ja viiltelynhalua vastaan taistelua. Entä jos mä oonkin heikko ja sorrun.

Kiittämätön

Nyt loppu oksentaminen ja alkaa laihdutus.
Katoin peilistä itteäni tänään, ja luooja oon valtava. Varmaan taas 70kg. Itkettää ja ahdistaa. Vaaka on rikki. Syön liikaa ja vääriä ruokia. En liiku. Oon laiska läski huono oksettava paska ihminen. Tarkoitan sitä.

Sahattu on oksa, poltettu silta, syvemmälle vajoan.

Tiiättekö sen tunteen, kun ei enää hallitse itteään?

"Pakko ahmia ja oksentaa. Nyt. Heti. Pakko."

Mä tiedän.

Tuntuu, etten mä ole Espanjasta tulon jälkeen muuta tehnytkään.

Se on niin helppoakin nykyisin.

Muistan kun ensimmäisen kerran oksensin pari vuotta sitten, kakoin ja yökin puoli tuntia vessassa ja sain vain pienen määrän suklaata ylös.

Nykyään saan minuutissa lähes kaiken ahmimani ulos.

Kamalaa.

 Huomenna isäni ja äitipuoleni tulevat käymään.

Jes, yhdessä hymyillen syömistä, ruuasta ja tekemisistä valehtelua sekä luultavasti lisää raha-asioista riitely.

Ahdistaa jo nyt.

Olenko ainoa, kuka nauraa seurassa silloin kun tekisi mieli itkeä?

Vituttaa, etten osaa vakavoitua eikä mua oteta tosissaan.

Aivan kun mua oikeasti naurattaisi oksentamisesta puhuminen.

Ei tosiaankaan.

Anna anteeksi nuo, heikkouteni ja aamujesi paino, päiväsi mustimmat. Anna anteeksi nuo, heikkouteni ja iltojesi raivo, pelkosi raskaimmat.

Makaan päivät pitkät sängyssä,
en uskalla liikahtaakaan, koska pelkään.
Pelko lamaannuttaa.
Aika on menettänyt merkityksen.
Saatan maata sängyssä hereillä aamu viideltä ja tuijottaa kattoon.
Uni ei tule.
Pelko vie unet ja levonkin.
 Olen paskanen, kämppä on paskanen,
mutta mä vain olen.
Oon oksettava.

Tahdon olla onnellinen.

Ihan oikeasti tahdon.

Koetan iloita pienistä ihanista asioita,

koetan löytää asioista valoisat puolet,

koetan elää hetkessä,

mutta silti olen surullinen.

Olen niin loputtoman surullinen.

Sattuu hymyillä,

sattuu itkeä,

sattuu katsoa peiliin.

En pidä peilissä näkemäni ihmisen ulkonäöstä enkä sen sisällöstä.

Mun sisin kuvottaa mua jopa enemmän kuin ulkonäkö.

Sisälläni on kuin jonkinlaista mustaa mönjää.

Mönjä tuhoaa kaiken mihin se koskee.

Kaikki ihmiset joille vilautan sisintäni, joutuvat vain kärsimään.

Mun on parasta siis vain kiillottaa pintaa,

laihduttaa,

hymyillä,

ja pitää sisin visusti piilossa kuoren alla.

Tai en tiedä onko se parasta mitä voin tehdä, mutta mun on pakko jos tahdon että mulla on edes joitain ihmisiä ympärilläni.

Pakko, etten satuta muita enempää.

Päiviä oksentamatta edelleen pyöreä 0.

Epäonnistun aina vaan.