Kysymyksiä tulemaan!

Eli kysykää ihan mitä vaan, niin teen maanantaina vastauspostauksen missä vastailen teidän kysymyksiin!

:)

Hyvästi

Tää teksti on kirjotettu sitten ihan itkuparkupotku fiilingeissä eli en lupaa että tästä tajuaa mitään

Olen fyysisesti hereillä aamusta iltaan.

Olen paikalla.

En ole kuitenkaan henkisesti läsnä.

Olen jossain aivan muualla.

Kun vitsailen ja nauran kavereideni kanssa, olen henkisesti kotonani peiton alla itkemässä.

Kun syön ja hymyilen, olen henkisesti kotonani puristelemassa läskejäni, tökkimässä mahaani ja itkemässä peilikuvalleni.

Tuolle ällöttävälle, rumalle peilikuvalle. Ihmiselle, joka itse pilaa itsensä.

Hyi.

Oppitunneilla kirjotan muistiinpanot, katson opettajaa hänen puhuessaan, viittaankin jopa joskus, mutta henkisesti itken. Itken että en saa aivojani hereille ja keskittymään.

Ärsyttää. Inhottaa.

Jokainen työ jonka jätän rästiin,

jokainen kaverien kanssa sovittu tapaaminen minkä perun,

jokainen suupala jonka otan,

jokainen viilto tai mustelma minkä teen..,

saa mut inhoamaan itteäni aina vähän lisää.

Oon niin oksettava ja lihava, että mun ei pitäis saada olla täällä viemässä kauniilta ja ihanilta ihmisiltä tilaa...

Kuuleeko kukaan?

"Voisko joku auttaa
Miksi täällä kaikki on niin julmaa?
Kuuleeko kukaan?"

 Kaija Koo - Siellä jossain 

Oon sanonu tän varmaan miljoona kertaa; mulla on ihan järjettömän paha olla...

Oon rikki, korjaa mut pois

Tänään oli hoitoneuvottelukokous. Jännitin taas niin pirusti. Oli lähellä ettei mun aamupala (jogurttia, mikä mun oli pakko syödä koska äitipuoli ja isä oli keittiössä) tullu ylös. Mua aina oksettaa ihan hirveesti kun jännitän. No, mut se matka sinne sairaalalle olikin ihan oma juttunsa sitten. Kun iskä sai auton kaarrettua pois pihasta niin se alko:

i: "Haluutko kertoo sun nilkkojen jälkien tarinan?"

m: "Täh? Mitkä? Mitä?"

i: "No ne jäljet sun jaloissa. Mistä ne on tullu ja millon?"
m: "Ei sillä oo väliä"
i: "No millon sä oot ne tehny ja miks?"
Selvästi siis ties et ne on ite aiheutettuja
m: "Ei sillä oo mitään väliä"
i: "Kuinka vanhoja ne on?"
Päässä vilahteli kuvia parin päivän takasesta viiltelykerrasta ja kaikista niistä monista muista kerroista melkein kahen vuoden ajalta
m: "Jostain keväältä"
i: "Mutta miks?"
m: "No en mä jaksa enkä tahdo puhua siitä"
i: "Halusitko tehdä vaan kauniit jäljet vai halusitko tappaa ittes"
Tässä vaiheessa oli lähellä etten avannu auton ovea ja hypänny ulos autosta. Kauniit jäljet? Tappaa itteeni? a) En viiltele niiden jälkien takia, ja b) jos tapan itteni niin mulla on siihen päässä kyllä paljon helpommat keinot
m: "Älä oikeasti jaksa"
i: "Pitäähän sun puhua!"
m: "Kyllä mä puhun mutta en sulle!"
Loppumatka menikin sitten hiljaisuudessa

Kokous ei ite ollu mitenkään kovin erikoinen loppujen lopuks. Puhuttiin tiiviimmän terapian mahdollisuudesta ja sovittiin että meen huomenna verikokeisiin. Jesjes tää suomen terveydenhoito. Ensin annetaan yli puoleks vuodeks masennuslääkkeet ja sit aletaan ajattelemaan että hmm, jos väsymys johtuiskin jostain kilpirauhastista tai muusta. Just joo. No, mutta minä pistämiskammoinen varmaan pyörryn huomenna... ja saan kerrankin luvalla olla syömättä aamupalaa (täytyy paastota ennen verikoetta).

Kokouksen jälkeen iskä heitti mut lukiolle. Heti kun vaan sain takin pois päältä ja pääsin istumaan lukion aulaan naulakoiden viereen niin tunsin että itku tulee. Siinä sit vollotin yksin hetken aikaa ja just kun olin saanu kyyneleet pyyhittyä ja vähän kerättyä itteäni niin M tulee ulkoota siihen aulaan: "Moi! Sori etten eile kerenny näkee. Onks sul hypäri?" Muistan vaan sopertaneeni jotain: "Öö ei se mitää ja ei mul hypärii mut polilta tulin ja en tahdo enkä pysty mennä tunnille mut pitäis" ja samalla kyyneleet kihos taas mun silmiin. Peitin sit automaattisesti äkkiä mun kasvot koska en pystyny enää pidättelee sitä itkua. Kaveri tuli siihen ihan sekunniks. Halas nopeesti: "Älä itke, mun täytyy ny mennä", ja kiirehti tunnille. Jäin siihen yksin itkemään.



Ketä ihminen jättää itkevän kaverinsa yksin? Öh, ei kukaan. Jos M olis itkeny käytävässä niin olisin jääny siihen ja puhunu ja halannu, vitut vaikka olisin myöhästyny tunnilta. Kai se opettajakin nyt olis ymmärtäny jos M olis selittäny myöhästymisen tunnin jälkeen? Mutta ei, mun kaverit onkin sellasia että ne hylkää sillon kun niitä eniten tarttis. Tossa hetki sitten laitoin viel fb'ssä M:lle "Sorry about this morning.." ja vastaus oli: "Ei se mitään". No mut tiedänpä nyt että en käytä hirveesti mun aikaa tai energiaa M:ään, jos sekään ei muhun... ja jos se ei edes kerta oo mun vierellä sillon ku sitä tarttisin. Uah. Alkaa taas itkettää. Tuli tänään päivällä tosta jutusta vaan niiiin hyljätty olo. Aloin muutenkin sit miettimään mun kavereita ja "kavereita". Täällä mun kaupungissa ja koulussa mun "kaverit" on sellasia että en voi millään tavalla olla oma itteni. Jos mulla on esim. sellanen päivä että en jaksa meikata, niin heti siitä tulee kommenttia. Tuntuu että mun kaikki kaverit asuu jossain aivan liian kaukana (J♥). Tahtoisin niin kaikki kaverit ympärille tällasina päivinä (joita on ihan liikaa) kun tuntuu että missään ei oo mitään järkeä ja olo on näin yksinäinen.

"Mulla on niin iso ikävä sua
Sade kylmä sisälleni hakkaa
Ja mulla on niin iso ikävä sua
Muu olemasta lakkaa
Ikävä on mulla ilman sua"

Ei yksinäinen unta saa

Mä en kestä. Mä en jaksa. Itkettää vaan ihan koko ajan koska on niin paha olla ja stressaa kun on liikaa asioita mitä pitäisi muistaa ja osata ja tietää. Mä oon ihan hajalla.

Oon syöny tänään ihan mun "sääntöjen" mukaan, mut silti tuntuu että liikaa? Aamulla söin yhen leivän (80kcal) ja illallisella perus salaattia aika ison annoksen ja siinä oli vähän myös makaronia ja jauhelihaa (väh. 200kcal?). Oon tänään pyöräilly kouluun ja takasin ja lisäks tallille ja takasin (yht. 8km) ja sit tallilla ratsastin tunnin. Kulutuksesta ei mitään hajua, mutta olo on ihan kamala. Oon huomannu että aina kun mulla on vatsa tyhjä ja nälkä, niin mun olo on yleensä itseasiassa tosi hyvä. Tai jotenkin tunnen itteni sillon paremmaks ihmiseks? Sillon kun mulla on vatsa ihan normaalissa määrin täys, ei ähky, niin mun olo on ällöttävä ja heti lihavempi ja rumempi Pitäis vaan olla syömättä kokonaan.

Mä en tiedä yhtään mitä mun pitäis tehdä. Ärsyttää että toikin lause tuntuu kirjotettuna niin... pieneltä ja merkityksettömältä. Jos joutuisin sanomaan ton jollekin ihmiselle ääneen niin en pystyis varmaan pidättää itkua. Toivon että voisin sanoa sen äänneen teille kaikille. Huutaa. Itkeä. Kiskoa hiuksia. Puristaa kynnet mun ihoon. Toivon et voisin jotenkin näyttää sen epätoivon mikä mun sisällä myllertää ja nakertaa mua. Mut ei, en mä osaa enkä voi.

"Niin sataa raskaat pisarat,
puiden oksat taipuvat
ja sun päätä maata kohti ajatukset painavat
Telkkarissa kerrotaan, kuinka painoa pudottaa
Uutisissa ollaan taantumasta hyvin huolissaan
Kysyt, miksi kannattaa jäädä tänne jatkamaan,
mihin meitä tarvitaan, kun oikee ja hyvä aina maahan poljetaan.
Miks sen täytyi tehdä niin, sen jota paljon rakastettiin.
Kysyt miksei mekin voitais lähtee täältä helvettiin.

Toiset lähtee, toiset jää.
Ne jää tänne yrittämään, tulla toimeen keskenään, aivan kuin eilenkin.
Toiset lähtee, toiset jää"

Haloo helsinki! - Toiset lähtee toiset jää

En enää teidä oonko mä se joka jää, vai se joka lähtee.

Help me

Ihan ensimmäiseksi pahottelen että en oo kirjotellu. Tosiaan olin viikon etelässä perheen kanssa, niin en siellä päässy kirjottelemaan. Niin, ja mietin tossa reissun aikana just sitä kuinka ihania te kaikki ootte.  Laitan tänne nyt ekan oman kuvan (apuaaa). Tässä kuvassa olen minä ja mun rakas pikkusiskoni rannalla vikana iltana (mä oon toi valtava pallo kuvan vasemmassa reunassa, ei varmana jää huomaamatta).

Reissu oli kokonaisuudessaan ihan ok. Sää oli melko epävakaata, mutta pari lämmintä rantapäivääkin onneks oli. Ahdistaa vaan se järkyttävä ruuan määrä mitä tuli siellä syötyä. Kaikki ruoka oli siellä myös paljon suolasempaa ja reilusti öljysempää kuin suomessa. Hyi. Hyvä oli sit siellä koettaa olla itsevarmana bikineissä ja muissa shortseissa ja topeissa kun tuntuu että läskiä tursuu joka suunnasta ja oli koko ajan tosi täys olo. Huomisesta lähtien jatkankin samaa linjaa kuin ennenkin, eli syön joka päivä vaan päivällisen jos ei oo ihan pakko syödä muulloinkin jotain. Joskus saatan ottaa aamulla leivän tai pari jos nyt on ihan pakko... mun itsekuri kun on mitä on.

Huomenna kouluun. Tää ahistus on ihan valtava. Mun liikunnanope soitti ennen syyslomaa mun iskälle yhdestä liikunnankurssista jonka joudun käymää uudestaan koska mulla oli liikaa poissaoloja. Noh, mun iskä sitten päätti kattoa wilmaa ekan kerran mun koko lukio aikana, ja kappas. Siellä oli ihan muutama selvittämätön poissaolomerkintä kun oon lintsannu niin paljon. On sanonu että jos mulla tulee ykskin poissaolo vielä, niin tulee rangaistus. Mun pitää siis istua joka ikinen oppitunti koulussa? Kuinkas se onnistuu kun itkettää? Tai kun tuntuu että kaikki romahtaa? Tai kun tuntuu että istuu siellä turhaan koska tappaa ittensä kuitenkin? En tiedä kuinka tuun selviimään. Lisäks mun iskä saa varmaan pian selville että oon väärentäny sen nimmarin lukemattomia kertoja mun poissaolojen selvityksiin. Se tappaa mut, se niin tappaa mut. Tai no, ei mua haittaa yhtään vaikka tappaiskin.

 

 Vittusaatana tää oleminen täällä on niin paskaa. Koko reissun ajan oon vaan pidätelly tätä itkua ja ahdistusta ja nyt se kaikki kasaantunu paha olo tahtois tulla ulos. Mä en tiedä kuinka mä pystyn käsitellä sen kaiken. En tahtois satuttaa. Tahdon satuttaa, tahdon niiin paljon. Nyt mun ei tarvii hyppiä vähissä vaatteissa kuin vasta ens kesänä. Siispä miks en vaan hakis veistä ja nauttis siitä veren määrästä? Tai saman tien voisin vaan vetää kaikki maholliset lääkkeet ja muut naamaan ja lopettaa kaiken heti.

Onkohan tässä maailmassa ketään ketä oikeasti vois auttaa mua muuttumaan, parantumaan?

Don't forget

Niin vähän jäljellä, mutta niin vähän aikaa.
Tai siis 1kg, mutta vain 3pv.

Hmh, turha tämäkin.