Kerroin mun mentorille kaiken.
Siis _kaiken_.
Kaikki ne pienet yksityiskohdatkin, jotka vainoaa mua joka päivä.
Enemmän, kuin olen kertonut kenellekään.
"Luin ja tulin tosi surulliseks ja vihaiseks, myös vähän sanattomaksi. Ei kenenkään pitäis joutua kokemaan tollasta, ja vaikka varmasti tiedätkin, niin et saa syyttää noista tapahtumista itseäsi. Olis hyvä jos huomenna voitais jutella ajan kanssa. Jos pystyt puhumaan noista asioista kasvokkain".
Huomenna pitäis tosiaan nähdä mun mentoria, mutta
a) todellakin syytän itteäni ja
b) en varmaan ikinä pysty puhumaan noista kasvokkain, hyvä kun pystyn ajattelemaan tai edes kirjoittamaan noista tapahtumista ilman että itkettää. Enkä mä tahdo itkeä.
Muistuu vieläkin mieleen mun mentorin ensimmäinen reaktio siihen, kun syyskuussa kerroin ekasta tapahtumasta. Sanoin vain lyhyesti, että ammattilainen käytti tapahtuneesta sanaa raiskaus, mutta mun mielestä ihan oma vika.
"No mutta kai sä sanoit 'ei'?"
Ei, en sanonut "ei".
Tyhmä minä.
Vaikka et sanonut mitään, se ei tarkoita että tapahtunut olisi sun vika. Joissain tilanteissa ei vain osaa ajatella tai sanoa mitään. Otat vaan kaiken avun vastaan etkä syytä itseäsi siitä mitä tapahtui.
VastaaPoistaHaleja! <3
Mä oon 168 cm pitkä/lyhyt, miten sen nyt ottaa.
VastaaPoistaMutta sulla on ihminen, joka on valmis kuuntelemaan. Puhua voit kun tuntuu että siihen pystyt, joten jos sanoja kipeisiin aiheisiin liittyen ei löydy, niin juokaa kahvia pöydän ääressä ja puhukaa mukavammista asioista. Kirjoittaminen on jo ensimmäinen askel, ehkä ne sanatkin vielä joskus löytyy. Sä oot joutunut kokemaan paljon, sellaistakin mitä ei ehkä terve ihminen ymmärrä.
VastaaPoistaSä et ole paha, huono tai mitään muutakaan negatiivista. Laita viestiä, jos haluut lähteä kahville tms. Oot tärkee, vaikken ehkä osaakaan sitä omien ongelmieni takaa näyttää. Pus <3