Mustaa mönjää

"Nyt vihdoin tajuan: sä et tule muuttumaan.
Joudun tekemään jotain radikaalimpaa.
Kun mikään ei enää auta,
jätän sut oman onnesi nojaan"

Oon mun blogissa aikaisemminkin puhunu siitä mun sisällä olevasta mustasta mönjästä mikä tuhoaa niin mut, kuin myös ne, joille sisintä avaan.
Eilen... kaikki tuntui täysin ylitsepääsemättömältä: minä, mun keho, mun mieli, rahaongelmat, paha olo, itseinho.. koko elämä. Paskoin sheiverin ja viilsin niin kovaa kuin uskalsin, kuitenkin aivan liian kovaa. Viillosta tuli syvempi kuin ikinä aikaisemmin, eikä verenvuoto meinannut millään loppua.
Tänään kävin ostamassa perhoslaastareita. Nyt vain toivon, että haava ei tulehdu.
Laitoin P:lle viestin, jotakuinkin, että milloin haava tarvitsee tikkausta. Olin ihan poissa tästä maailmasta, tuijoti  vain viiltoa ja verta ja mietin, miksi en tunne kipua. En ajatellut viestiä sen enempää. Tänään puhuttiin P:n kanssa ja P sanoi tahtovansa ottaa etäisyyttä. Mähän sanoin, että tää musta mönjä tuhoaa kaiken..
Itkettää. Mä en tiedä miten päin mun pitäis olla ja mitä mun pitäis tehdä.

"Sun vuoksesi olen ylipuhunut Jumalaa,
kaikin voimin sua kiskot pintaan"