149.

Kuten jo eilen vähän kerroinkin, niin eilinen ilta meni syömisten suhteen tosi huonosti.

Kuten myös tän päivän aamu.

Hävettää.

Järkyttävät määrät ruokaa.

Läski läski läski.

Jatkossa en saa lannistua pienestä repsahduksesta:

"No, söin jo yhden jäätelötuutin. Peli menetetty, syön toisen."

Ei, en enää.

Mun täytyy olla armollisempi itteleni.

Pienet repsahdukset ei kaada maailmaa.

Nyt puhun vähän asiasta, josta en oo täällä aikasemmin puhunukkaan.
Kaikkihan varmaan tietää, että PMMP lopettaa.

Tänään niiden v i i m e i n e n keikka julkistettiin.

Kaks kuukautta, niin kaikki loppuu.

Aamulla ostin lipun, ja sen jälkeen oon vaan ollu pahemmin ajattelematta asiaa. 

No, tänään illalla suuntasin lenkille.

Loppuvaiheesta lenkkiä kuulokkeista alkoi soimaan PMMP:n Matkalaulu.

Juoksin ehkä kovempaa kuin ikinä, vaikka olin jo aivan poikki

Ihan kuin oisin juossu jotain pakoon.

PMMP:n lopettamista? Ahdistusta? Surua? Ikävää?

Kun C-osa alkoi, m kirjaimellisesti romahdin.

"Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen.

Mtä sitten teen? Mitä sitten teen?"

Istuin polvillani maassa ja koetin taistella itkua vastaan, turhaan.

Joku nainen kysy oonko ok, jolloin nousin ylös, pyyhin kyyneleet ja nyökyttelin.

Mä en tiedä, onko mulla lupa olla surullinen?

Onko väärin, että mua ahdistaa?

Iskän sanoi: "Sehän on vaan yks bändi".