Epäiletkö milloinkaan ettet jaksaisikaan niellä enempää

Mä en tiedä mitä tehdä.

Siis oikeasti en tiedä.

M: "Mikä hätänä? Ootko ok?"

Minä: "En."

M: "Kerro kiltti. Oon huolissani?"

Ei oo kerrottavaa.

Tai on, tietty, mutta mun ajatukset ja ahdistus on vaan iso möykky mistä en saa raapimalla enkä repimällä mitään irti.

Siihen kun lisää sen, että oon pitäny tän hetkiset jutut ja ajatukset kokonaan itelläni, niin on ihan älyttömän vaikeeta ja raskasta edes koettaa saada tätä kaikkea sanoiks.
Kirjottaminenkaan ei onnistu. Siks en tännekään voi purkaa mitään.

Mun on pakko tehdä tälle mun ololle jotain tai muuten en oo kauaa täällä.

Kysymys kuuluukin, että mitä?

En päässy maanantaina ylös sängystä, joten soitin lääkärille että oon kipeä enkä pääse hoitoneuvottelukokoukseen. Nyt soitin varatakseni uuden ajan.
 

Lääkäri: "Noh, mutta ilmottelen sulle uudesta ajasta  mahollisimman pian, että päästään miettimään mitä sitten jatkossa tehdään. Onko sulla ollu ajatuksia jatkosta?"

Minä: "Eeei, sillein. Tai vähän kaikenlaisia. On ja ei."

Lääkäri: "Okei? Pitäiskö susta olla huolissaan?"

Minä: "Ei tietenkään, kaikki on ihan hyvin" Valhe.

Ei, mikään ei oo hyvin. Hoitoneuvotteluaika siirtyy jonnekkin kuukauden päähän.

Kuinka ihmeessä selviin kuukauden yksin tän mun olon kanssa?