Onpas aikaa kulunut.
Ja paljon tapahtunut.
2017 tammikuussa tapasin miehen, A:n.
A:n kanssa kuljen yhdessä vieläkin.
On uusi yhteinen isompi koti, koiranpentukin
Ammattikorkeassa olen opiskellut puolisen vuotta.
Kaikki on hyvin, olen onnellinen.
Tai ainakin mun pitäisi olla.
Palaan hieman taaksepäin, 2017 kevääseen.
Kävin tosiaan tekemässä rikosilmoituksen.
Se oli kamala kokemus.
Häpeä painaa edelleen, kun muistelen kuulustelutilannetta.
Ei mennyt kauaakaan, kun poliisi soitti minulle.
Liibalaabaa ja "Se, että jokin asia ei ole rikosoikeudellisesti väärin, ei tarkoita että se on eettisesti oikein".
Koitti muka lohduttaa mua. Muistan, että kykenin puhelun ajan pitämään itseni kasassa, mutta sen jälkeen romahdin ja itkin varmaan tunnin.
Järkyttävä syyllisyys ja häpeä romahti loppuelämäksi harteilleni.
Oma vika.
Miehen olisi pitänyt olla väkivaltainen, tai sitten mun olisi pitänyt olla tiedottomassa tilassa.
En ymmärrä, miksi se ei riitä, että mä sanoin 1000 kertaa ei ja mies toimi siitä huolimatta.
Mies pyysi jopa itse anteeksi käytöstään, eli tiesi itsekin että tilanteessa oli jotain mätää ja mun rajoja loukkaavaa.
Kyllähän siinä vähemmästäkin lamaantuu, kun omaa käskyä ei iso ja voimakas mies kuuntele.
Tuli tumma ahdistusmöykky vatsaan, kuin luin kirjoittamani postauksen tapahtuneesta.
En usko, että olen päässyt tapahtumasta yli vieläkään.
En vain puhu siitä, ja hautaan sen jonnekin mielen perukoille.
Jos mies ei kerta lyönyt tai käyttänyt minua hyväksi, miksi tapahtuman muistelu satuttaa kamalasti näin pitkänkin ajan jälkeen?
Edelleen jotkin arkisetkin asiat aiheuttavat fläsäreitä tapahtuneesta.
Tapahtuma tulee usein mieleen myös oman miehen kanssa.
En vain osaa puhua asiasta,
ja ketä muka edes kiinnostaisi kuunnella?
Syömishäiriön saralla menee vähän niin ja näin.
Lihava olen edelleen.
En tapaa enää psykologia.
Useina päivinä syön ihan tavallisesti, mutta punnitsen aamuisin esimerkiksi kaurahiutaleitani puuroa varten. Grammaakaan ei saa mennä yli.
Herkkupäivän jälkeen saatan olla päivän syömättä. jotta en kokisi niin huonoa omatuntoa herkuttelusta.
Oksentelen ehkäpä kerran parissa kuukaudessa.
Ihan normaalia, kai.
Pahinta tän hetken elämäntilanteessa on nimenomaan häpeä, itseinho ja riittämättömyyden tunne.
Koen sitä koulussa, töissä, kotonakin.
Inho ja häpeä ovat takertuneet tiukasti kiinni minuun ja seuraavat joka paikkaan.
Jos A:n kanssa tulee riitaa, tai tulen torjutuksi, otan sen todella raskaasti.
Menen mielessäni synkkiin sopukoihin, vetäydyn, itkenkin.
Pyörittelen eroajatuksia mielessä, ja mietin mitä elämäni olisi ilman A:ta.
Tai että olisinki minä mitään ilman A:ta.
Tänään puin nätit alusvaatteet ja menin epävarmana A:n luokse.
"Ai....mä olin just alkamassa nukkumaan".
"Okei, ala sitten".
Yökkäri päälle ja siirryin olohuoneeseen katsomaan televisiota.
Ei pitäisi tehdä kärpäsestä härkästä, mutta olo on loukattu ja lihava, kuten aina kun tulen torjutuksi. Erityisesti, kun on ite olevinaan laittautunutkin, niin tuleehan siinä idiootti olo.
Olisiko A kiinnostunut, jos en olisi näin läski ja ruma?
Kyse ei ole seksistä, vaan siitä että en koe olevani tarpeeksi hyvännäköinen.
Se, että mies kiinnostuu musta, tarkoittaa minulle sitä, että olen jollain tapaa hyväksytty ja että mua rakastetaan.
Eipä A:ta alkuaikoina tuntunut haittaavan, jos joskus vähän väsytti.
Mutta ehkäpä olen lihavampi nykyään, tai muuten vain tylsä.
Enkä kyllä usko että suhtautumiseni seksiin on normaali. Kiintymyssuhdemallikin varmaan aika turvaton.
Voisin koittaa kirjotella tänne jatkossakin jotain, vaikka tuskinpa tätä enää kukaan lukee.