The thing I'm most afraid of...

Se on täällä taas.

Aluksi ajattelin, että kuvittelen kaiken.

En kuitenkaan suostunut kääntymään katsoakseni "Huomaatko, ei mitään",

koska sisimmissäni tiesin että siellä se on vaikka koitinkin kieltää asian.

Pian aloin tuntea sen läsnäolon,

sen kylmät hönkäykset niskassani.

Ihokarvat nousevat pystyyn,

iskee epätodellinen olo.

Juhannuksena sain kamalan rytmihäiriökohtauksen.

Ensin kielsin sen.

Seuraavaksi kylmä hengähdys niskassa.

Ei ei ei, mene pois!

Se ei totellut.

Se asteli selän takaa suoraan eteeni.

En voinut paeta sen katsetta, kosketusta.

Se katsoi suoraan silmiini,

löi monia kertoja vatsaani,

painoi ilman kauhkoistani,

sai veren humisemaan päässäni,

jalkani ja käteni menemään veltoksi.

Kuolemanpelko, kuolema, seisoi edessäni.

Hymyillen.

"Mä flippaan, mä kuolen"

En muista ambulanssin käynnistä paljoa.
Se sumensi mun näön,

puuroutti mun kuulon.
 Se tuijotti mua nurkassa,
esti mua saamasta turvaa ensihoitajista ja niiden toimista.

Nyt kun se pääsi taas esille ja sai mut otteeseensa,

se ei jätä mua enää rauhaan.

Se kiristää otettaan ja imee mut kuiviin.

"Mä kuolen"

Fix you

"When you try your best, but you don't succeed
When you get what you want, but not what you need
When you feel so tired, but you can't sleep
Stuck in reverse
And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone, but it goes to waste
Could it be worse?"

Epäiletkö milloinkaan että et jaksaisikaan niellä enempää?

Tänään.
Kuinkakohan monennen kerran häpesin kuollakseni itseäni ja kroppaani?
Kuinkakohan monennen kerran puristelin läskejäni peilin edessä?
Kuinkakohan monennen kerran tekohymyilin ja esitin muille onnellista?
Kuinkakohan monennen kerran ahdoin ruokaa sisääni, vaikka tuntui että ratkean?
Kuinkakohan monennen kerran vedin pöntöstä rahaa?
Kuinkakohan monennen kerran katsoin peilistä punaisia silmiäni ja oksennuksessa olevia suupieliäni?
Kuinkakohan monennen kerran hoin itselleni, että tämä on viimeinen kerta?
Kuinkakohan monennen kerran lupasin itselleni, että huomenna alkaa parempi elämä?

Aivan liian monennen.
Kuinkakohan monta kertaa vielä jaksan...?
Alan olla täynnä tätä kaikkea.

Jeans

Se tunne, kun laihtumisen huomaa vaatteista.
Ihmehän se kai olis jos 6kg ei missään näkyis...
Mutta siis jee, mun keväällä ostamat XS farkut menee kiinni. Vaikka edelleen olenkin hirveä ja läski sotanorsu.
Tekisi mieli oksentaa äskeinen aamupalapuuro, mutta taistelen vastaan.

Vihainen kaikille, kaikelle.

Oon mun isän luona käymässä. Täällä on myös mun äitipuoli, pikkusisko sekä kaksi äitipuolen omaa lasta.
Toinen äitipuolen muksuista, vaikkapa V, on 18vuotias tyttö ja ollaan sen kanssa tunnettu jo 11 vuotta ja asuttukin samassa talossa 8vuotta. Eli ollaan siis aika läheisiä. Tänään meidän vanhemmat oli myöhään naapurissa iltaa viettämässä. V istui olkkarissa kun mä tulin hampaita pesemästä, ja päätin sit istahtaa sen kanssa hetkeks jubailemaan. Hetkeks = kahdeks tunniks... Hups.
Juteltiin kyllä joo kaikenlaista kun ollaan molemmat semmosia papupatoja, mutta yks asia mistä puhuttiin on syy tähän postaukseenkin.
Tais tulla puhe eri TV-sarjoista ja jotain tuli puhetta Fitnesspäiväkirjoista ja niiden eri ihmisten syömistavoista jne. ja sitä kautta puhe meni mun iskään ja Vn äitiin. Kuten kauemman mun blogia lukeneet varmaan tiedättekin, mun isä on terveyshullamaratoonari. Nykyään myös mun äitipuoli eli Vn äiti on aikamoinen terveysintoilija. Joo, elikkä V alkoi puhumaan siitä, kuinka meidän vanhempien käytös aiheuttaa paineita ja inhottaa. V toki pyrkii myös itse syömään terveellisesti ja urheilemaan, mutta tuntuu ettei se riitä noille intoilijoille. Vn äitipuoli oli mm. sanonut, ettei saa yhtään lihoa ennen lakkiaisia että menee mekko kiinni (ei ollut alunperinkään tiukka mekko tai pelkoa ettei menisi kiinni). Hän oli myös sanonut, että V voisi käydä lenkillä tai edes jotain urheille (V sanoi mulle että lakkiaisten jälkeen on jäänyt nyt kuulema vähemmälle). Mun isältä on puolestaan tullut Vlle paljon ruokaan liittyviä kommentteja. V oli kertonut tehneensä smoothien ja laittaneensa siihen mm. Puolikkaan avokadon. Mun isä oli hieman kauhistellut, että hän laittaa itse aina 1/4 koska siinä on paljon rasvaa. Lisäksi mun isä on sanonut että jos syö munakasta, kannattaa laittaa vain yksi keltuainen ja kaksi valkuaista, ei tule taaskaan liikaa rasvaa. Niin ja pitää myös katsoa ettei syö hedelmiäkään liikaa kun niissäkin on sitä sokeria. Näitä oli myös muita, V sanoi myös että katsotaan ja käyttäydytään todella tuomitsevasti jos syö karkkia tai vaikkapa kerran kuussa lounaaksi pizzan. Ihan siis normaalia herkutteluakin paheksutaan.
Eniten mua huolestutti kumminkin se Vn olemus ja sävy jolla se puhui näistä asioista. Vaikutti ahdistuneelta. Kertoi äitinsä sanoneen: " Sulle me voidaan huoletta puhua näistä laihdutus ja ruokajutuista kun tiedetään että nää ei vaikuta suhun pahalla" ja V totesi loppuun "Niin ne luulee...". Myös Vn kaverit on kuulema kommentoineet että Vn kehonkuva on vääristynyt.




Mua huolestuttaa.
Ja raivostuttaa.
Tahtooko mun isä ja äitipuoli että tässä perheessä kolmaskin sairastuu syömishäiriöön (ellei ole jo sairastunut...?) ?
Ahdistaa.
Itkettää, mutta en osaa itkeä.
Tekis mieli ahmia ja oksentaa tää iso möykky vaan pois.




Huomenna on kesäjuhlat, herkkuja, kakkuja, herkkuja ja herkkuja. Sen lisäksi, että vältän itse syömistä, pitää seurailla miten V syö...

Nothing to say

Paino laskee vaan, vaikka syön jatkuvasti ihan liikaa.
Mielestäni liikaa, mutta tiedän että jatkuva ruuanhimo kertoo etten syö läheskään tarpeeksi. Ei niinkään siis mikään himo herkkuihin, vaan ihan normaaliin ruokaan.
Pahinta se on iltaisin. Kuten nyt. Lakritsitee onneksi auttaa.
Sitten pesenkin jo hampaat ja alan nukkumaan, jotta huominen tulee nopeammin ja saan taas vähän syödä.
Vammanen.
Läski.

Help, I've done it again

Tukehdun itkuuni.
Tai niin toivon.