151.

Moikka,

läski 65kiloinen epäonnistuja täällä!

Tänään taas ahmintaa ja oksentamista.

Mahtavaa, niin mahtavaa.

Oon oikeasti niin kuvottava, että en tahtois nousta aamuisin.

Voisin kuihduttaa itteni kuoliaaksi sängyn pohjalle.

Sound's like a plan.

Ajatukset on niin niin sekavia.

"Laihdu läski laihdu läski laihdu läski"- tyylisiä ajatuksia koko ajan, lakkaamatta.

Oksettaa.

Mun paino ei enää nouse, ei vitussa.

Vain laihtuminen on tästä lähin sallittua.

Terveisin, porsas.

150.

Vähän sääntöjä, ei tästä muuten tuu mitään.

- Päivän kalorit mieluiten 500kcal tai alle, mutta max. 1000kcal.

- Joka päivä vähintään 30min aerobista liikuntaa, siis hyötyliikunnan lisäksi.

- Ei ns. roskaruokaa tai herkkuja. Yhtään. Pärjään ilmankin.

- Pitää juoda enemmän vettä.

- Ruokaa ei saa ottaa lisää, se johtaa vaan syöpöttelyyn.

Tässä ainakin muutama.

Hemmetti, minähän laihdun.

En vaan jaksa enää.

Ahmiminen + oksentaminen vie kaikki voimat ja keskittymisen.

Pakkolaihtualaihtualaihtualaihtua.
Oon niin kyllästyny itteni häpeämiseen ja inhoamiseen.
En voi käyttää vaatteita mitä tahtoisin, ei voi harrastaa harrastuksia joita tahtoisin, en voi nähdä kavereita joita tahtoisin... vain ja sen takia, että olen liian lihava.

Ens viikonloppu  taas paastoa, ja nyt mä en mokaa sitä paaston lopetusta!

149.

Kuten jo eilen vähän kerroinkin, niin eilinen ilta meni syömisten suhteen tosi huonosti.

Kuten myös tän päivän aamu.

Hävettää.

Järkyttävät määrät ruokaa.

Läski läski läski.

Jatkossa en saa lannistua pienestä repsahduksesta:

"No, söin jo yhden jäätelötuutin. Peli menetetty, syön toisen."

Ei, en enää.

Mun täytyy olla armollisempi itteleni.

Pienet repsahdukset ei kaada maailmaa.

Nyt puhun vähän asiasta, josta en oo täällä aikasemmin puhunukkaan.
Kaikkihan varmaan tietää, että PMMP lopettaa.

Tänään niiden v i i m e i n e n keikka julkistettiin.

Kaks kuukautta, niin kaikki loppuu.

Aamulla ostin lipun, ja sen jälkeen oon vaan ollu pahemmin ajattelematta asiaa. 

No, tänään illalla suuntasin lenkille.

Loppuvaiheesta lenkkiä kuulokkeista alkoi soimaan PMMP:n Matkalaulu.

Juoksin ehkä kovempaa kuin ikinä, vaikka olin jo aivan poikki

Ihan kuin oisin juossu jotain pakoon.

PMMP:n lopettamista? Ahdistusta? Surua? Ikävää?

Kun C-osa alkoi, m kirjaimellisesti romahdin.

"Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen.

Mtä sitten teen? Mitä sitten teen?"

Istuin polvillani maassa ja koetin taistella itkua vastaan, turhaan.

Joku nainen kysy oonko ok, jolloin nousin ylös, pyyhin kyyneleet ja nyökyttelin.

Mä en tiedä, onko mulla lupa olla surullinen?

Onko väärin, että mua ahdistaa?

Iskän sanoi: "Sehän on vaan yks bändi".

148.

Olin tasan kaks päivää syömättä, ja sitten kaikki leviskin käsiin.

Liikaa ahdistusta, ruokaa ja nälkää.

Ahmimista ja oksentamista.

Pahinta oli kuitenkin se, että suurimman osan ruuasta ja herkuista pidin sisällä.

En vaan kyvenny nousemaan sohvalta, koska itkulle ei tullu loppua.

Mitä tehdä kun ahdistaa, mutta mikään ei auta?

 

Tuntuu, että mun maailma murenee.

Ei oo kontrollia mihinkään.

Oon liian heikko.

147. Paastopäivä 1

S: "Kyl mun mielestä olis hyvä jos me pistettäis sut eteenpäin... Jos soittaisin sinne sun paikkakunnan psykiatrian poliklinikalle?"

M: "Miks?"

S: "No sun alakulosuus, selittämätön paha olo ja ahdistuksen tunteet jotka purkaantuu itkusuutena ja syömisten kontrolloimisena. Muutenkin noi syömiset huolestuttaa mua ja niihin pitäis mun mielestä puuttua ennen ku menee pahemmaks. Lisäks sul on menneisyydessä ollu paljon asioita mitkä olis hyvä perinpohjin käsitellä. Saattaa olla, että sun koko paha olo ja masentuneisuus tulee jostain sieltä. Mitä mieltä sä nyt siis olisit, jos mä soittaisin?"

M: "En mä tiedä."

 

Mitä mun pitäis tehdä?
Annoin S:älle luvan soittaa ja sanoa sinne mun nimen (lähete suljettiin kuitenkin vasta nyt toukokuussa, eli mun tiedot varmaankin näkyy siellä vielä).
En siltikään täysin tiedä, että mitä mä tahdon:
apua, vai että mun annettais olla yksin ja vajota syvemmälle.

Äiti: "Ootko sä syöny tänään mitään?"

M: "Että olenko? Söin just kaks leipää ja munakasta, oon ihan täys!" Valhe

Mua pelottaa, et äiti on tajunnu että kaikki ei oo ihan ok.
 

PS. paastoa 19h takana ja 29h edessä

146.

P: "Ei tartte olla neropatti ymmärtääkseen sun puheista

että jokin sun omissa ajatuksissa on huonosti..."

En oo ehkä vähään aikaan kuullu mitään yhtä karmivaa.

145.

"Kävitsä lenkillä?"

"Joo"

"Kuinka pitkään?"

"Tunnin"

"Vitsi, heii tosi hieno juttu! Hyvä!"

ja taputus olkapäälle.
 

En ymmärrä, miks en saa iskältä kehuja.

Pari päivää sitten kehuin iskälle, että olin tehny lukusuunnitelman.

Vastaus oli vaan, että kiva.

Keväällä kerroin saaneeni terveystiedosta M:än.

Vastaus oli, että kai se on ihan ok.

Kerran kerroin voittaneeni ratsastuskisat.

Vastaus oli, että kiva juttu.

Mutta... aina kun käyn lenkillä, saan kuulla:

"Hieno juttu, ihan mahtavaa!"

"Juoksethan sä syksyllä naisten kympin?"

Sama juttu, jos kerron aloittaneeni herkkulakon

tai jos kävelen pitkät matkat enkä pyydä kyytiä.

Kehuja tulee myös joskus ulkonäöstä:

"Ihanaa, että sä oot noin hyvässä kunnossa!"

Ei, mä en nyt tarkota etteikö vanhemmat sais kannustaa liikkumaan ja huolehtimaan itsestään.

Tuntuu kuitenkin vaan väärältä, että jos ne on ainoat asiat joista saa kehuja.

Tulee olo, että mun isä on musta ylpeä ja rakastaa mua vain jos olen laiha, kaunis, urheilullinen, eikä silloin jos olen hyvä koulussa tai vaikkapa hyvä maalaamaan.

Kurjaa, että mun iskä ei voi olla musta ylpeä.

No, ehkä sitten kun oon laiha?