Anna rakas voimia jaksamaan alusvaatemainokset kaduilla. Joka puolella muija kuvissaan luottaa itseensä pikkuhousuissaan

Vihainen, surullinen, lihava, oksettava. Noi sanat kuvaa mun tän hetkistä oloa aika hyvin. Tänään oon syöny liikaa, pyöräilly, itkeny ja ottanu hetken aurinkoa. Pystyin makaa pihalla auringossa ehkä n.10 min kunnes piti mennä sisään. Naapurit kuitenkin kattellu että hyi mikä valas tuolla makaa. Haluun tän läskiläskiläski-äänen pois mun päästä. Nyt. Heti. Tai itseasiassa haluun vaan olla laiha, ja haluun nää läskit pois mun kehosta. Nyt. Heti.

Musta tuntuu että oon pelkkää läskimössöä. Kaikki mun luut peittyy tän läskikerroksen alle. Ällötää ihan vaan kävelläkin shortsit päällä kun mun läskireidet ja maha höllyy. Melkeen alkaa itkettämään kun kattoo vanhoja kuvia joissa oon 13v. Olin sillon ihan sairaan laiha kasvupyrähdyksen takia. Reidet oli ihanan laihat ja solisluutkin näky. En ollu naamastakaan näin pyöreä mitä oon nyt. Pömppistäkään ei ollut yhtään. Tahdon takasin siihen aikaan.

Mulla ja iskällä oli tänään taas väittely mun Ruisrockiin menemisestä. Sen mielestä oon liian lapsi ja liian köyhä mennäkseni sinne. Sen mielestä mun pitää olla 18v. En ymmärrä. Mun sisko  15-vuotiaana jo kolus kaikki suomen festarit, ja mä en saa mennä vaikka oon kuukausia vaille 18v? Raha-asiakin korjaantuu kun meen pariks viikoks heinäkuun lopulla töihin, mutta nähtävästi se ei riitä mun iskälle. Vitun kusipää. Inhoon sitä. Miks se ei muka vois luottaa muhun? En oo tehny mitään pahaa tai sellasta että en olis sen luottamuksen arvonen (tai se ei ainakaan tiedä mistään mun jutuista :D). Enkä mä oikeasti olis menossa sinne Ruisrockiin ryyppäämään ja panemaan pusikossa, en todellakaan. Menisin vaan nauttimaan auringosta, musiikista ja ystävien seurasta. Ehkä mun iskä haluu että vajoon vaan enemmän ja enemmän synkkyyteen. Täytyy koettaa vielä keskustella sen kanssa. Se ei vaan oikeen onnistu kun mulla tulee koko ajan itku kurkkuun ja puhumisesta ei tuu sillon mitään. Hieno kesä tulossa jos joudun istumaan vaan kotona.

MÄ TAHDON!

Itkettää ja vituttaa

Huulet valheista rohtuneet, iho huolessa hiertynyt

Mun elämä. Mistä se koostuu? Enimmäkseen itkusta, kivusta, väsymyksestä, uupumuksesta, yksinäisyydestä, humalasta, itseinhosta, syyllisyydestä, itsetuhosuudesta, nukkumisesta, syömisen välttelemisestä.. eihän mun elämässä oo mitään järkeä. En vaan tiedä kuinka saisin mun elämään enemmän positiivisia asioita. Tuntuu että oon vaan jämähtäny tällaseen hemmetin lapselliseen ja ärsyttävään itsesääliin. On varmaan mahdotonta päästä täältä pohjalta pois. Aina mitä tarkemmin mietin itteäni, käytöstäni, ja ajatteluani, sitä vähemmän ihmettelen mun yksinäisyyttä ja sitä, että en oo ikinä se ensimmäinen ihminen jonka kanssa ihmiset tahtoo viettää aikaa. Siitä johtuu se että mulla on yksinäinen olo usein, siis niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tuntuu et oon ilman ihmisseuraa, ja ilman ajatusseuraa. Tai siis kun mä vaan tiedän että kukaan ei voi koskaan ymmärtää ja tietää mun ajatuksia täysin, vaikka kuinka tahtoisinkin niin. Inhottavaa. Oon vaan yksin kaiken kanssa.

Mä uskon että mä en parannu koskaan, mutta periaatteessa mä uskon myös siihen että mä joku päivä parannun. Se osa mikä musta uskoo parantumiseen, on kuitenkin vaan ehkä yhen prosentin kokonen, eli hyvin pieni ja säälittävä. Mä en vaan jaksa uskoa. En jaksa taistella. Miks mun pitäis tuhlata energiaan johonkin turhaan? Mä en usko että minä ite, tai kukaan muu vois parantaa mua. Mun täytyy tehä niin hirveesti töitä jo sen eteen että saan itteni ees ihan vähän piristymään, niin entä sitten sen eteen että saisin itteni parantumaan, tai edes uskomaan parantumiseen? Turhaa, turhaa, turhaa kaikki.

Musta tuntuu että ihan sama missä oon tai mitä teen, niin mä esitän. Tai ainakaan osa musta ei oo oma ittensä. Alkaa vaan väsyttämään koko touhu ja pelleily. Esitän hymyileväni. Esitän että peiliin kattoessani pidän näkemästäni. Esitän että en kuule viiltelyitsemurha-vitsejä joita ihmiset sanoo. Esitän että ruuan syöminen ei aiheuta ahdistusta. Esitän että kaikki on hyvin. Oikeasti kaikki mitä mä esitän, satuttaa mua. Satuttaa niin perkeleesti.

Miten mä jaksan tän kesäloman loppuun? Miten mä jaksan lukion loppuun? Miten mä jaksan tän elämän loppuun? Ehkä mun on pakko jossain vaiheessa vaan viheltää peli poikki ja luovuttaa lopullisesti.

Vie mut pois, tahdon paikkaan jossa hengähtää. Ei riitä vain että sulkee silmänsä kaiken keskellä

Oonpas ollu kamala. En oo kirjottanu ihan hiiiirmu pitkään aikaan. Joko mulla on ollu liikaa kirjotettavaa, tai sitten en oo jaksanu. Oon pahoillani. Taas.

Kesäloma on ihan perseestä. Koetin uskotella ittelleni että kesäloma auttaa, ihan  varmasti auttaa. Olin väärässä. Mulla on vaan hirvee lomastressi ja en jaksais tehä oikeen mitään. Tänäänkin heräsin yheltä. Katoin ulos että onpa ihana sää, ja ajattelin että vois mennä ulos. No, jäinkin sitten vielä tunniks makaamaan sänkyyn kun en vaan jaksanut nousta vaikka olisin halunnut. Inhottavaa. Itkettää että oon tällanen. Haluun vaan helvettiin täältä. Kuolla.

 

 

En jaksanu tänään nousta sängystä. En oo jaksanu syödä. En käydä suihkussa. Enkä nyt kirjottaa tänne. Oon niin pahoillani kun en vaan jaksa..

"Sillä kuule mun huudot

kun jää heikko pettää

En halua paeta todellisuutta,

ainoastaan hengittää"

Olette rakkaita  ♥

Onko sillä tunteet? Itkikö se verhon takana?

Mulla on niin kamala ja epäonnistunu olo, että en saa tätä ees sanoiks. Oksennus meinaa koko ajan tulla suuhun. Kädet tärisee. Itkettää. Mä en vaan oikeasti tiedä mitä tehä. Mun pitäis kertoa tästä mun ongelmasta jollekin tutulle, mutta en pysty enkä voi.

Mua oikeesti masentaa. On masentanu jo pitkään. Tälleen aina välillä muistan ja ymmärrän, että tää on sairaus. Mä en vaan tule ikinä pääsemään tästä eroon, mä tiedän sen. En vaan onnistu missään. En onnistu ees kirjottamaan tänne blogiin mitään fiksua, tai ees paria riviä pidempää postausta. Kaikki asiat vaan kärsii tän mun olon takia. Voispa joku, ihan ketä vaan, auttaa mua.. mutta kun ei voi.

Kaikki kaatuu mun päälle ja mä muserrun kaiken sen alle, koska oon niin heikko. En kestä, en jaksa.

Teitä on jo 34? Huh! <3

Tässä elämä on, oma kallis ja tarpeeton

Tää on niin totta. Varsinkin kun harvoin saan itkee omassa huoneessa, kun oon niin kova ääninen itkemään ja viereisessä huoneessa olevat varmaan kuulis. Äskön kun olin suihkussa niin en olis varmaan tarvinnu hanasta vettä ollenkaan, kun itkin niin paljon että olisin voinu kyynelillä jo pestä itteni, eheh.

Tällainen pieni tyttö helposti unohtuu

mä en jaksa, en yhtään 

tää on ihan sairasta

Rukoilee, huutaa. Ihania katseita kaipaa

Mä en voi hyvin. En todellakaan. Mun täytyis koettaa tehdä tälle mun ololle jotain, mutta en osaa, en pysty. Mun ajatukset ja siitä johtuva ahdistus piinaa mua koko ajan. Meinaan tulla hulluks.

 

Eilen olin kaverin ylppäreissä tässä meidä lähellä. Kohotettiin maljat ja istuttiin ruuasta notkuvaan ruokapöytään. Söin siinä vähän ja enimmäkseen vaan kuuntelin muiden juttuja. Ne kerto vitsejä, hymyili, naureskeli. Mä en tuntenu mitään. En pystynyt hymyillä. Mua pelottaa. Entä jos mä en enää koskaan oo sellanen hymyilevä tyttö mikä mä joskus olin?

Siinä me syötiin ja jossain vaiheessa kattelin pöydässä istuvia ihmisiä ja mietin, että jos olisin kuolisin tai tekisin itsemurhan, niin kuinka moni niistä mun kavereista itkis tai edes välittäis. Päädyin mun pienessä päässä siihen, että harva tai ei kukaan. Hieman alko ahdistamaan. Koetin vaan hengitellä ja estää kyyneleitä. Tuli sellanen olo että en oikeesti pysty vaan istumaan siinä pöydässä ja olla jotenkin normaalin näkönen Lähdin siitä sitten huomaamattomasti käymään vessassa. Heti kun pääsin vessaan lukkojen taakse itkin pari kyyneltä ja hakkasin kättä lavuaarin reunaan. Nosti katseen peiliin. Pyyhin kyyneleet ja hengitin syvään. Otin huulilleni pienen, mutta suurimman hymyn minkä sillä hetkellä sain aikaseksi, ja menin takaisin pöytään istumaan. Siinä vaiheessa tuli taas uusi ajatus: Kukaan ei varmaan ees huomannu että olin äskön poissa.

Juhlien jälkeen menin sit ryyppäämään johkin bileisiin. Pelattiin jotain juomapeliä ja litkittiin juomia sekä juteltiin. Jossain vaiheessa joku tuntematon jätkä tulin mun luo, ja sano että "sä näytät yksinäiseltä". Sanoin että en ole, ja että siinä ihan mun vieressä on mun kavereitakin. Se kuitenkin väitti, että se kyllä näkee että mulla on sisälläni jotain, mitä en näytä. Ahdistus iski. Taas. Aina kun oon jossain ryyppäämässä, joku tulee puhumaan sellasista asioista mitä en just sillä hetkellä haluais muistaa. Siihen en vastannu enää mitään. Otin vaan monta isoa huikkaa mun viinalasista. Tahdoin vaan unohtaa kaiken.

Viime yön unen määräksi jäi 4h. Tulin kotiin vasta puol kuudelta, hups. Syötiin tossa vähän aikaa sitten perheen kanssa illallista, kun puheeksi tuli kesä ja kesäloma ja työt. Mun isi kyseli kaikkea, ja yhessä vaiheessa se alko puhumaan jotain nukkumisesta ja sano että kesälomalla herätään sitten joka päivä viimeistään yheksältä. Siis mitä helvettiä? Oon odottanu kesälomaa just sen takia että saisin nukkua paljon, mutta eiii. Mä kuolen tähän väsymykseen, oikeesti. Siinä vaiheessa kiitin ruuasta ja poistuin ylös mun huoneelle. Lösähdin istumaan mun sängylle ja itkin. Taas. Väsymyksen kyyneliä. Nyt musta taas tuntuu että mun ajatukset mitkä eilen illalla vaimensin viinalla, pauhaa nyt eilisenkin edestä. Tuun oikeasti hulluks. Muun päässä liikkuu ihan hirveesti ja ihan hulluja ajatuksia. En viiti niitä edes tähän kirjottaa, koska säikähän niitä varmaan vielä enemmän jos kirjotan ne. Miten saisin mun ajatukset hiljenemään? En tahtois joutua häiritsemään ketään, tai tekemään ittelleni mitään. Mun on ehkä pakko.

Miten teijän päättärit ja viikonloppu meni? ♥