Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

Kävin eilen terkalla. Itkin samantien kun istuin tuoliin.
Oho.
En edes muista milloin viimeksi olisin itkenyt.
Noh, soittelin tänään terveysasemalle ja pitäisi soittaa psyk. sairaanhoitajalle.
En tahdo.
Tai tahdon, mutta... en.
En tiedä. Päässä vaan pyörii kehää.
Työharjoittelussa ja töissä pidän itseni täydellisen tyynenä, vaikka väsymys toki näkyy kilometrien päähän.
Kotona huudan pahaa oloa miehelleni, joka varmaan vihaa minua ja jättää minut pian.
Noh, voinpa olla sitten yksin.

Korvaan se kuiskaa, et susta ei oo mihinkään

Uskottelen, että voin hyvin.
Että olen tasapainoinen ja onnellinen.
Nojaa, enpä tiedä.
Uskottelen, että olen tyytyväinen kroppaani ja laihdutus on vain pientä ja harmitonta.
Huomaan kuitenkin, että jokin vanha mörkö kuiskuttelee korvaani vähän väliä.
Ahdistaa.
Pyrin punnitsemaan lähes kaiken mitä syön, sillä en hahmota mitä syön.
Pelottaa, että syön liian vähän.
Pelottaa myös, että syön liikaa.
Vaikea olla.
Käytän kahta tuumakokoa pienempiä työhousuja kuin keväällä, mutta en huomaa peilistä yhtään mitään.

Kolme lyhyttä, kolme pitkää

Enpä sit osannutkaan aloittaa kirjoittamista uudestaan.
Jos vaikka nyt aloittaisin, kun en tapaa enää ketään ammattityöntekijää.
Ehkä tästä tulee mun turvapaikka, jonne voin purkaa kaiken.

Luin eilen mun vanhoja postauksia.
Voi luoja, että olen ollut sairas ja syömishäiriön sekä masennuksen kourissa.
Monia tapahtuneita asioita en olisi edes muistanut enää, ellen olisi lukenut niitä täältä.
Olen varmaan ollut niin hirveän väsynyt ja sekaisin.

Pieni kateus iski sitä Tyttöä kohtaan, joka vuuuosia sitten laihdutti lähes 15 kiloa kymmenessä kuukaudessa.
Pystyisinpä nyt taas samaan.
Olen nimittäin hyvin, hyvin itseinhoinen tällä hetkellä.
Tekee mieli perua menot ja juhlat. En tahtoisi, että muut ihmiset näkee mut.
Töissäkin ahdistaa olla kassapuolella töissä, kun työvaatteet on niin epämukavat ja tuntuu että joka suunnasta tursuaa. Asiakkaat tulee sinne mussuttamaan paskaruokaa ja miettivät salaa mielessään, että "Toi työntekijä syö varmaan itsekin joka päivä mäkkärissä, kun on noin lihava".
Tällä hetkellä hyvä jos syön ollenkaan.
A kommentoi pari päivää sitten, että mun pitäisi syödä enemmän.
"Tolla menolla menetät vaan lihakset"'
Tuskinpa hän kuitenkaan mun pään sisäisestä menosta mitään aavistaa.
Hänelle kokkasin herkkumunakkaan aamiaiseksi ja itse söin riisikakkuja.
Jaahas.
Hölmö läski minä.

Kulautin kurkkuuni juuri haalentuneen kahvin loppulirut.
Menen pesemään hampaat ja sitten täytyy lähteä bussille.
Koulu ja ryhmätyöt kutsuu.
Skippaan sopivasti kouluruuan, ei tarvitse sitten koulukavereille selitellä.

Palaillaan taas.

Long time no seen

Onpas aikaa kulunut.

Ja paljon tapahtunut.

2017 tammikuussa tapasin miehen, A:n.

A:n kanssa kuljen yhdessä vieläkin.

On uusi yhteinen isompi koti, koiranpentukin

Ammattikorkeassa olen opiskellut puolisen vuotta.

Kaikki on hyvin, olen onnellinen.

Tai ainakin mun pitäisi olla.

Palaan hieman taaksepäin, 2017 kevääseen.

Kävin tosiaan tekemässä rikosilmoituksen.

Se oli kamala kokemus.

Häpeä painaa edelleen, kun muistelen kuulustelutilannetta.

Ei mennyt kauaakaan, kun poliisi soitti minulle.

Liibalaabaa ja "Se, että jokin asia ei ole rikosoikeudellisesti väärin, ei tarkoita että se on eettisesti oikein".

Koitti muka lohduttaa mua. Muistan, että kykenin puhelun ajan pitämään itseni kasassa, mutta sen jälkeen romahdin ja itkin varmaan tunnin.

Järkyttävä syyllisyys ja häpeä romahti loppuelämäksi harteilleni.

Oma vika.

Miehen olisi pitänyt olla väkivaltainen, tai sitten mun olisi pitänyt olla tiedottomassa tilassa.

En ymmärrä, miksi se ei riitä, että mä sanoin 1000 kertaa ei ja mies toimi siitä huolimatta.

Mies pyysi jopa itse anteeksi käytöstään, eli tiesi itsekin että tilanteessa oli jotain mätää ja mun rajoja loukkaavaa.

Kyllähän siinä vähemmästäkin lamaantuu, kun omaa käskyä ei iso ja voimakas mies kuuntele.

Tuli tumma ahdistusmöykky vatsaan, kuin luin kirjoittamani postauksen tapahtuneesta.

En usko, että olen päässyt tapahtumasta yli vieläkään.

En vain puhu siitä, ja hautaan sen jonnekin mielen perukoille.

Jos mies ei kerta lyönyt tai käyttänyt minua hyväksi, miksi tapahtuman muistelu satuttaa kamalasti näin pitkänkin ajan jälkeen?

Edelleen jotkin arkisetkin asiat aiheuttavat fläsäreitä tapahtuneesta.

Tapahtuma tulee usein mieleen myös oman miehen kanssa.

En vain osaa puhua asiasta,

ja ketä muka edes kiinnostaisi kuunnella?

Syömishäiriön saralla menee vähän niin ja näin.

Lihava olen edelleen.

En tapaa enää psykologia.

Useina päivinä syön ihan tavallisesti, mutta punnitsen aamuisin esimerkiksi kaurahiutaleitani puuroa varten. Grammaakaan ei saa mennä yli.

Herkkupäivän jälkeen saatan olla päivän syömättä. jotta en kokisi niin huonoa omatuntoa herkuttelusta.

Oksentelen ehkäpä kerran parissa kuukaudessa.

Ihan normaalia, kai.

Pahinta tän hetken elämäntilanteessa on nimenomaan häpeä, itseinho ja riittämättömyyden tunne.

Koen sitä koulussa, töissä, kotonakin.

Inho ja häpeä ovat takertuneet tiukasti kiinni minuun ja seuraavat joka paikkaan.

Jos A:n kanssa tulee riitaa, tai tulen torjutuksi, otan sen todella raskaasti.

Menen mielessäni synkkiin sopukoihin, vetäydyn, itkenkin.

Pyörittelen eroajatuksia mielessä, ja mietin mitä elämäni olisi ilman A:ta.

Tai että olisinki minä mitään ilman A:ta.

Tänään puin nätit alusvaatteet ja menin epävarmana A:n luokse.

"Ai....mä olin just alkamassa nukkumaan".

"Okei, ala sitten".

Yökkäri päälle ja siirryin olohuoneeseen katsomaan televisiota.

Ei pitäisi tehdä kärpäsestä härkästä, mutta olo on loukattu ja lihava, kuten aina kun tulen torjutuksi. Erityisesti, kun on ite olevinaan laittautunutkin, niin tuleehan siinä idiootti olo.

Olisiko A kiinnostunut, jos en olisi näin läski ja ruma?

Kyse ei ole seksistä, vaan siitä että en koe olevani tarpeeksi hyvännäköinen.

Se, että mies kiinnostuu musta, tarkoittaa minulle sitä, että olen jollain tapaa hyväksytty ja että mua rakastetaan.

Eipä A:ta alkuaikoina tuntunut haittaavan, jos joskus vähän väsytti.

Mutta ehkäpä olen lihavampi nykyään, tai muuten vain tylsä.

Enkä kyllä usko että suhtautumiseni seksiin on normaali. Kiintymyssuhdemallikin varmaan aika turvaton.

Voisin koittaa kirjotella tänne jatkossakin jotain, vaikka tuskinpa tätä enää kukaan lukee.

Muut paikaa mua, mut ei koskaan korjaa

"Järveksi ajattelen uima-altaan
sinut pojaksi vuoden takaa
jos suljen silmäni
on tässä ihan hyvä makaa

Synkäksi kuvittelen sinitaivaan
sinut toiseksi
silloin sataa

Sano mulle
sano mulle
rakas avaan puserosi napit
hänkin sanoi niin
ja kun suljen silmäni
tää menee ihan hyvin

Korkeella vaeltavat poutapilvet
ajatukseni samaa rataa
jos käännän katseeni
on tässä ihan hyvä makaa"

Ikävä on takertunut tiukasti ihooni.
Koitan repiä sitä pois, mutta se tekee liian kipeää.
Itkettää.
En osaa jatkaa elämääni.
Uskottelen, että osaan mutta oikeasti en.
Sattuu, sattuu, sattuu.
Ja mä hymyilen.

Ps. Ensi viikolla menen tekemään rikosilmoituksen... Pelottaa pirusti.

Haittaako jos avaan ikkunaa? En aijo huutaa

Kello on yhdeksän aamulla.
Valvottu yö ja väsymys painavat silmiä, harteita ja koko kroppaa.
Alkoholi on jo poistunut kehosta, tai ainakaan en ole enää humalassa.
Olen juuri vaipumassa pumpuliseen uneen, kun suihku sammuu.
Mies, 55-vuotias, tulee suihkusta ja kävelee sänkyni viereen: "Voitko nyt ottaa multa suihin? Pesin sen kunnolla"
Hyi. Taidan irvistää vähän.
Totean vain, että "en".
Mies kömpii alasti viereeni, ja mielessäni kaikuvat miehen aijemmat sanat: "Siellä hotellissa on kaks sänkyä, saat nukkuu yksin jommassa kummassa".
Hän alkaa hipelöimään, ja sanon "Älä, tahdon nukkua".
Käsi suoraan housuihin ja sormet sisään.
"Teillä nuorilla on kyllä niin kosteat paikat aina. Keski-ikäiset on kauhean kuivia."
"Ai vittu, älä viiti"
Mies ottaa käden pois, mutta jatkaa hipelöintiä.
Väsymys on lamaannuttava. Tahtoisin vain nukkua.
Mies koittaa kiskoa housuja alas, minä kiskon niitä takaisin ylös.
Alas, ylös, alas, ylös, alas.
Hitto, mikä ei mene perille?
Mies hölöttää koko ajan jotain, että kuinka niin innostuu mun kropasta. Itse mumisen tahtovani vain nukkua.
Jossain vaiheessa luovutan ja teen virheen, ja annan hänen kiskoa housut pois.
Mies yrittää ja jatkaa edelleen sinnikkäästi hipelöintiä, minä edelleenkin ilmaisen tahtovani vain nukkua, ja viljelen sanaa "älä".
Seuraavaksi mies sanoo jotain, mikä järkyttää minua vieläkin:
"Jos mä laitan liukkaria ja nopeesti nusasen, niin sit saat nukkua?"
En tiedä kerkesinkö edes rekisteröimään aivoihini miehen kamalia sanoja, kun hän on jo kimpussani.
En sano mitään.
En yhtikäs mitään.
Miksi en sano mitään?
Kiskon peittoa naamani eteen, jotta en näe miehen kasvoja.
Katseeni on tapetissa. Se on tumman ruskea tai punertavakin, ja siinä on jonkinlaisia kuvioita.
Mies huohottaa korvaani ja ähkii.
Eihän tämä tilanne ole edes todellinen?
Tuijotan edelleen tapettia. Välillä suljen silmäni, mutta avaan ne taas koska tilanne on kamalampi silmät kiinni. Pian mies ähkii kovemmin, ja lopettaa. Vihdoin.
Menen vessaan ja puen housut jalkaani.
Mies sanoo: " Nyt sä oot vihanen mulle"
"En ole". Vale. Tai ei varsinaisesti. Enemmän olen vihainen itselleni kuin hänelle. Naamani on ilmeetön, mutta sisälläni möyryää viha, kuvotus ja epäusko.
"Sori kun mä olin äsken vähän brutaali, mutta kun sä saat mut vaan niin himokkaaks"
Nyt sisälläni möyryää vain kuvotus. Hyi helvetti.
En vastaa mitään.
Kun suljen silmäni, nukahdan lähes samantien.

Oli mullakin tunteet, oli mullakin sydän, mut se päätty nyt tähän, oli mullakin voimaa vaan vähän

Asiat ei mennyt sit ihan niin kuin ajattelin.
Ihastuin, luotin, omistauduin, tulin käytetyksi, menin rikki.
Kaikki nää tunteet on yksinkertasesti liikaa.
En saa edes nukutuksi enää kunnolla ilman lääkkeitä.
Säälittävää.
Tää mies on mulle edelleen kuin huume.
Ahdistaa.



"Veressä kiehuu,
kun sä kosketat.
Rinnassa riehuu,
kun sä irrotat.
Suhun koukussa,
en pääse pakoon.
Pidät kasassa,
sun takii hajoon.

Sä oot kuin kokaiini,
pidät mut lämpimänä.
Sä oot vahvin huumeeni,
hitaasti tapat mut"

Ikävöin sua, vaik vannoin etten tuu sua kaipaamaan

"Se on se tunne,
kun tuut aivan mun viereen eikä mulla oo kiire.
En kuule mitä muualla tapahtuu,
keskityn vain sinuun.
En mä oo paljoo kokenut, tai kuullut, tuntenut,
ja aivan liian kauan oon hokenut:
älä lähde minnekään, koti tee tänne, jää.

Mul on hyvä näin,
kun oot siinä ja katsot muhun päin.
Mul on hyvä näin,
ja ymmärrän et mul on kaikki tässä näin.
Ja mul on hyvä näin"

Mä oon niin mielettömän ihastunut.
Niin ihastunut, että sattuu.
Sattuu, kun en saa mielestäni ja tahtoisin olla lähellä koko ajan.
Sattuu, kun tiedän etten voi saada kaipaamaani vastakaikua.

Ehkäpä jos olisin laihempi?

Sireenit

Olen pari päivää pyörinyt itseinhossa, minkä takia olen menettänyt yöuneni ja ruokahalunikin. Keskittyminen ei onnistu.

Olen alkanut pohtimaan:

entä jos jotkut ihmiset onkin luotu olemaan yksin?

Entä jos joitain ei ole luotu minnekkään,

ei ole luotu ollenkaan olemaan täällä?

Mun olo on kuin olisin vääränlainen, vioittunut palapelin palanen.

Käytännössä olen osa jotain suurempaa, ja mulla on täällä paikkani, mutta koska olen viallinen, en sovikaan mun paikalleni.

Jos mua koittaa väkisin laittaa paikalleen, muita sattuu.

Ne ovat ne röpelöityneet reunani ja vääntyneet sakarani, jotka muita satuttavat, ja jotka estävän mua olemasta kiinni muissa.

Ehkä mun kuuluu olla yksin.

Huomenna en mene kouluun.

Vetäisitkö kulman taakse? Suutelisit rajusti.

Hyppäisitkö autoon yöllä?
Tulisitko hakemaan?
Puhaltaisitko mun kylkeen?
Koittaisit mua naurattaa?
Näyttäisitkö kavereille töissä musta kuvia?
Jaksaisitko aamukuuteen kuunnella mun juttuja?
Soittaisitko joka ilta?
Viipyisitkö pidempään?
Keittäisitkö inkivääriteen, jos alkais yskittää?
Keksisitkö lempinimen, joka sais mut häpeemään?
Peittäisitkö silmät, kun sä haluaisit yllättää?


Jos mä oisin joku muu,
tähtisilmä, suppusuu,
joka tuulessa huojuu.
Jos mä oisin joku muu,
kuuliainen kylkiluu,
joka tahtoosi taipuu.


Jos mä oisin joku muu.

Aina kun sut nään meen wowwowwow

Mä taidan olla ihastunut.
Apua.

Apua, apua, mua kuristaa

Mies koskettaa.
Jostain, mistä en tahdo hänen koskettavan.
"Älä oikeesti viiti".
Mies ei reagoi lauseeseeni mitenkään.
Menen lukkoon.
En koe enää olevani paikalla.
En tahdo enää olla paikalla.
En tahdo tuntea tuota kosketusta.
Olen kuin tunteeton robotti.
Ja mies jatkaa.

Tuntuu vain, että seinät minut tukehduttaa

En ole noussut koko päivänä sängystä muualle kuin vessaan ja jääkaapille.

Nukun, syön, välillä oksennan, välillä en.

Oloni on huono ja samea.

Saisinkohan itseni huomenna jo kouluun?

Nytkin makaan vain sängyssäni ja selaan puhelinta.

Toinen mies ehdottelee irtosuhdetta, joku toinen rohkeita kuvia.

Kolmas kehuu "saatanan kuumaksi".

Ei, ei, ei.

Tunnen, kuinka ahdistus möyryää sisällä, muttei löydä tietä ulos.
Kyyneleet kihoavat silmiin, mutta räpsytän ne heti pois.
En saa romahtaa.
En tahdo romahtaa.
En vain jaksa kokea kaikkia niitä tunteita.
En yksin ainakaan.
 Ehkä keskiviikkona, kun on kriisipisteaika.
Jos silloinkaan...

Olin viikonlopun mummini luona.
Mummini ekat sanat olivat "muistelin, että olisit ollut pitkä ja hoikka!"
Niin...

Ruoka oli rasvaista, kermaista ja sokerista.

Mummillani on tapana vieläpä tuputtaa ruokaa.

Päätin, että saan syödä siellä mieleni mukaan.

Jälkikäteen vituttaa ja vaakaa kartan kuin virusta.

En yksinkertaisesti osaa syödä.

Aina kun pyrin parempaan syömiseen (yleensä paremmalla tarkoitan tasapainoista ruokavaliota, välillä "parempi" tarkoittaa näännyttämistä), putoan johonkin  kummalliseen väliin.

Väliin, jossa en syö säännöllisesti ja hyvin, mutta en syö todella vähääkään.

Saatan syödä kunnollisen aamupalan ja lounaan, ja loppupäivän ahmia/oksentaa,

tai sitten en syö päivänä mitään, ja iltamyöhään ahmin/oksennan,

tai sitten syön huonosti ja epäterveellisesti aamusta iltaa, haistattaen laihuudelle paskat.

En vain pysty normaaliin syömiseen.

Ainiin.
Kriisipisteen työntekijä on käyttänyt kohdallani viime tapaamisilla sanaa "uhriutuminen".

Googlettelin, ja löysin paljon tietoa.

 Liikaa tietoa. 

Uhriutumisen kaava on jotakuinkin seuraava:

Teen jotain mitä en halua / hyväksyn jotain joka ei tunnu oikealta / annan jotain saadakseni jotain vastineeksi (en tarkoita välttämättä materiaa vaan myös vaikkapa huomiota, apua, tukea, läheisyyttä)

Eli toisin sanottuna tässä kohdin valitsemme uhrata jotain, joka olisi ollut meille itsellemme tärkeää. Sanomme alitajuisesti "ei minulla ole väliä" tai "kunhan sinä hyväksyt minut jos teen näin".

Koska emme saa takaisin mitä odotimme, eli vaikka kiitosta, turvaa, ymmärrystä, läheisyyttä, huomiota, tunnetta että toinen on meistä riippuvainen... me alamme kokea vihaa ja arvostelua toista kohtaan. Koska vihaan liittyy niin paljon tabuja, emme useinkaan osaa tunnistaa sitä merkkinä itsellemme kysyä: Mitä oikeasti itse kaipasin? Mitä olen tehnyt jota en olisi oikeasti halunnut?

Jos emme pääse oppimaan tästä tunteesta ja jatkamme vihan hautomista ja kieltämistä, se usein poksahtaa yli äyräiden, ennemmin tai myöhemmin. Vihan käsittelyyn voi tarvita tukea, itse olen ainakin tarvinnut. Uskalla hakea sitä. Viha itsessään ei ole vaarallista, mutta sen käsittelemättömyys on.

Käsittelemätön viha aiheuttaa uhriutumista. Uhrautuminen on tunnetta, että on toisen armoilla, kykenemätön tekemään itse päätöksiä tai tunnistamaan omaa parastaan.

Kenen elämää silloin elämme?

Varsinkin ensimmäiset lauseet pysäyttivät.
Tuollaistenko ajatusten takia olen päätynyt puolen vuoden aikana aivan liian monta kertaa tilanteisiin, joissa en tahtoisi olla.
Tilanteisiin, joissa olen tehnyt vastenmielisiä asioita.
Tilanteisiin, jossa koen, että ei ole väliä mitä minulle tehdään.
Tilanteisiin, jotka jättävät jälkensä.
Joka ikinen kerta, ja aina vain syvempään.
Tilanteisiin, joiden takia koen nykyään lähes päivä, etten kestä olla itseni kanssa.
Tilanteisiin, joiden takia koen, että mikään miehen ja naisen välillä ei ole normaalia.
Minä en ole normaali.

En tiennyt miksi, sä kutsuit mua enkeliksi

Kuinka ihmisen mielessä voi olla näin paljon pahoja, surullisia ajatuksia?

Itsestään, kropastaan, maailmasta, muista ihmisistä.

Tuntuu, että hukun niihin.

Tekee mieli satuttaa itseään.

Suoraan, tai epäsuoraan.

Huomenna en syö.

Muiden katseet arvostelee

"Sähän oot oikeesti ihan hoikka! Näät ittes varmasti isompana, kun kerta sanot että olet lihava"
"Vittu mikä paskaa, älä valehtele. Et voi sanoa noin"

Joo, olisinhan mä nätimminkin voinut vastata mun sairaanhoitajalle.
Hups.

Mä tahdon olla laiha, mutten osaa.
Nyt haen kaupasta jäätelöä, enkä edes jaksa yrittää oksentaa.

En mä jaksa

" Niin monet kerrat oon pettäny itseni, leikkinyt että mä olisin joku muu. Miksei kukaan tuu ja pelasta mua pulasta, opasta oikeelle kadulle, estä hukkumasta hulluuteen, pahuuteen? Kompastun pohjaan, uppoon, kastun läpimäräks ja kun takas astun, valon nään. Onko ketään jäljellä, joka vois anteeksi antaa mun pienuuden jos löytäisin uuden minuuden. Tai sit ei, anyway.

Kai mun on elettävä tämän kanssa joka peilikuvasta katsoo mua takaisin. Oon sekaisin, eksynyt, väsynyt. Mietin mun tekoja. Mussa on aivan liian paljon vikoja. Miksen nää hyvää enää? Mä pelkään. Muistan selkää, jota tuijotin kun esille totuuden otin. Kenen syy, ettei voi hyväksyy muuta ku valheet? Ruma on kaunista sillon ku sen pystyy peittämään, heittämään nurkkaan. Oikee on arvoton.

Leikittäiskö hetken aikaa että mäkin oisin viaton, täysin liaton ja syytön.  Etten koskaan olisi tahallani ollutkaan niin julkee. Koitan sulkee silmäni, kulkee eteenpäin katselematta sivuille ja taakse. Mä tahtosin unohtaa. Tää tie johtaa vain alas. Salassa säilytän menneitä, niitä piilotan ja pintaani kiillotan. Miten vois pyyhkii muistot pois?

En mä osaa muuta olla, vaikka yrittäisin kuinka, ei se onnistu pakolla. En mä pysty muuksi muuttuu, vaikka tahtoisin niin paljon, multa voimat puuttuu. "

Totta joka sana.

Vuoristorataa

En vaan jaksa tätä bulimiaa enää.

En yhtään.

Oon nyt koittanu täsmäsyödä:

aamupala, lounas, päivällinen, iltapala.

Siltikin iltaisin himo käy liian suureksi ja ahmin ja oksennan kaapit tyhjiksi tai käyn kaupassa tai tilaan ruokaa.

Hävettää, hävettää, hävettää.

Itkettää.

En jaksa olla itteni kanssa, ja pahaa oloa lisää se, että tuntuu ettei kukaan muukaan jaksa mua.

Ratkaisu kaikkeen?

Laihdutalaihdutalaihdutalaihdutalaihduta perkele

-10kg

Joo, elikkä oon nyt -10kg mitä oon ollut painavimmillani (keväällä 2015).
Googlettelin -10kg before & after -kuvia, ja niissä oikeesti huomas ison eron!
Miks en nää itessäni yhtään mitään eroa?
Ahdistaa.
Täytyy vain laihtua taas lisää.
Oonhan mä 5kg lihavampi kuin mitä olen ollut alimmillani (kesä 2014).

Minä painan ehkä kaksi kertaa, sen määrän mitä minun siivet jaksaa kantaa

Välillä kun katson peiliin, näen normaalipainoisen muodokkaan naisen, jonka kroppa on ihan ok.

Se on kuitenkin hyvin harvinaista, yleensä näen vain valtavan läskin, jonka pitäisi laihduttaa 10-15kg ollakseen hyvä ja ok.

Ahdistaa.

Nään mun sairaanhoitajan kanssa seraavan kerran tammikuun puolessavälissä.

Taas pitäisi pitää ruokapäiväkirjaa, pyrkiä oksentamaan vähemmän ja pyrkiä täsmäsyömiseen.

Tähän mennessä en ole onnistunut muussa, kuin syömisten ylöskirjaamisessa.

Olo on vain läski ja epäonnistunut.

Miten teidän joulu meni?

Yesterday all my troubles seemed so far away